Se ujo lyhyt ruskeahiuksinen jolla on silmälasit
Osallistuin viime syksynä työpajaan, jonka tarkoituksena oli kaivaa työnhakijoiden sisimmästä heidän tärkeimmät osaamisalueensa. Siis auttaa heitä (meitä) tunnistamaan itsessään vahvuudet, opitut taidot tai syntymästä asti mukana kulkeneet positiiviset puolet.
Muistan tuosta päivästä juuri ja juuri oman taitokolmioni kärjet (kirjoittaminen, kokonaisuuksien hallinta ja visuaalinen silmä?), sillä parhaiten mieleen jäi aivan päivän alussa ilmoille heitetty ajatus siitä, miten niin kovin usein kannamme mukanamme käsityksiä itsestämme, jotka ääneen toistettuina muuttuvat todeksi. Hyvä esimerkki tästä on klassinen ”mulla on niin huono nimimuisti”, joka hyvin helposti oikeuttaa ohittamaan uusien ihmisten kättelyn keskittymättä itse asiaan, eli toiseen tutustumiseen. Tuo lausahdus kuuluu ärsyttävän usein omasta suustanikin, ja miksi? Olenko joskus unohtanut jonkun tärkeän henkilön nimen, ja luonut tästä tapahtumasta itselleni koko elämänkaaren läpi kulkevan käyttäytymismallin? Muistan kyllä kasvot kahdenkymmenenkin vuoden takaa, mutta ihmisten nimet, bändit, elokuvat ja Yhdysvaltain presidentit sekoittuvat mielessäni niin, etten ilman tarkistuskäyntiä Googleen tai osoitekirjaan uskalla sanoa varmasti mitään erisnimeä. Ja koska mulla on niin huono nimimuisti, en koe tarpeelliseksi tätä heikkouttani kehittääkään.
Olen pyöritellyt tätä ajatusta ainakin syksystä asti, ehkä kauemminkin. Mitähän kaikkea muuta minusta on sanottu, mitkä kaikki muut omikseni laskemat ominaisuudet ovat oikeasti vain kuviteltua? Kun kaivelee omaa menneisyyttään, päähän putkahtaa lausahduksia omilta vanhemmilta, opettajilta, kavereilta, työnantajilta, blogin lukijoilta – toteamuksia tai puolitotuuksia minusta, jotka helposti laskee piirteikseen. Kaikkein ankarin arvostelija taidan kuitenkin olla minä its
Omakuvan analysointi on joskus kumman vaikeaa. Vaikka katsoisi itseä peilistä päivittäin, valokuvassa näyttää aina jotenkin eriltä. Ai mulla on tollaset posket, onpa outoa. Jaa mää olen noin lyhyt, huomasin viimeksi kun teimme eteisessä lähtöä treffiseuralaisen kanssa (onneksi pituuseroa on vain neljännesmetri – tiesittehän että yli 30 sentin pituusero on tärkein yksittäinen ennustaja parisuhdeväkivallalle!). Viime aikoina kaikki meillä kyläilleet ovat kommentoineet lasten päiväkotivalokuvaa toteamalla, että kuopukseni kasvonpiirteet ovat täysi kopio omastani. Ja sitäkin minun on jotenkin vaikea nähdä. (Huomaan kyllä, että omat lapsuuskuvani ovat yksi yhteen tyttären otosten kanssa, mutta että näytänkö muka edelleen samalta kuin 2-vuotiaana?)
Olen kuitenkin viimeisen kahden vuoden aikana oppinut tuntemaan enemmän itseäni kuin sitä edeltävien vuosikymmenten aikana yhteensä. Olen tarkastellut kriittisesti minusta sanottuja asioita, niin kehuja kuin kritiikkiäkin. Olen tunnistanut ominaisuuksia, joita en ehkä ennen osannut sanoiksi pukea. Olen kärsimätön, suunnitelmallinen, vahva ja avoin. Saan kiksejä kielestä ja onnenväreitä hyvästä viestinnästä. Pidän järjestyksestä – ja siedän sotkua koska en pidä siivoamisesta. Hermostun helposti, annan anteeksi nopeasti, tunnen vahvasti ja inhoan epävarmuutta. Olen nälkäisenä kiukkuinen, väsyneenä itkuherkkä ja ihastuneena ihan hömelö. Välttelen väenpaljouksia, herkistyn helposti, kaipaan seuraa ja arvostan ystävyyttä. Nämä ovat niitä asioita jotka minua määrittävät, enemmän kuin hiusmalli tai vaa’an lukema – ja enemmän kuin se, mitä olin 10- tai 20-vuotiaana.
Adjektiiveja omaan ominaisuuspussiin olen saanut ammentaa viime vuosien aikana elämääni tulleiden uusien ihmisten sanoista. Nokkelaksi kehaisi joku, kun ideoin huikeaa mainoskampanjaa seurakunnan rekrytointiviestintään. Sosiaaliseksi nimitti toinen, kun kerroin haalineeni leikkipuiston äidit yhteen kaljalle. Työnantaja tuomitsi tekniseksi henkilöksi, ja asennettuani Slack-applikaation Linux-koneelleni terminaalin avulla (katsokaa nyt tätä namedroppailua) saatoin ainakin osittain yhtyä arvioon. Hetki sitten ovesta poistunut vappuheila puolestaan tituleeraa minua seksikkääksi someguruksi, mitä en pane ollenkaan pahakseni…
Tiukassa silti istuvat ne kuvailut, joita moni kantaa mukanaan lapsuudesta asti. Olitko sinäkin lapsena ujo, esiteininä hammasrautainen hikari tai lukioiässä epäkypsä (viimeisimmän meriitin sain, kun kirjoitin nimettömään kurssipalautteeseen että pakkoruotsin maineelle kannattaisi edes yrittää tehdä jotakin – tästä en ole kovin ylpeä, kiitos ja anteeksi vain jos sattuu entinen opettaja tänne eksymään)? Oletko sinä ollut riidan hetkellä helvetin hankala, erotilanteessa ties-mitä-kamalaa tai työnhaussa liian vähän sitä tai tuota? Ja oletko sinäkin huomannut että hei, enpä oikeasti olekaan. Ainakaan enää.
(Kaikkia niitä nelivuotiaan maailmantuskailijan suusta kuuluvia äiti olet tyhmä ja typelä! -tunnustuksia en nyt edes laske, onneksi niitä tasapainottavat herkät hellyydenosoitukset ihan tarpeeksi.)
Yläasteaikaan meillä oli tapana viiden tytön kaveriporukassa yökyläillä toistemme luona. Muistan vieläkin elävästi yhden illan, jolloin hipsuttelimme toistemme hiuksia ja kukin sai vuorollaan kuulla toisilta, millaiseksi he tämän mieltävät. Oli likimain liikuttavaa kuulla läheisiltä, miten he minut näkevät ja huikean hienoa kertoa kerrankin omalle kaverille, mitä hienoja piirteitä hänestä löytyy. Sittemmin nuo ystävyyssuhteet hiipuivat mikä mistäkin syystä, mutta saman konseptin voisi toteuttaa tämän hetken tärkeimmillä ihmisillä. Mitähän sinusta sanottaisiin?
Viikko sitten kampaaja riisui kappani ja ihasteli hiusteni onnistunutta raidoitusta. Totesin, kuinka olen tähän asti aina ajatellut, että ihmiset viittaavat minuun sinä lyhyenä, jolla on pitkät ruskeat hiukset. Kampaajani naurahti, osoitti platinapolkkaani peilistä ja hymähti joo no nyt ei oikein enää onnistu.
Tai no, pituutta minulla on edelleen se 159,8 senttiä. Ollaan siis lähes kaksimetrisiä jos oikein pyöristetään, kuittasi kollega.