Seitsemän kukkaa tyynyn alla
Kun olin lapsi, kokoonnuimme aina juhannusaattona järven rantaan polttamaan kokkoa. Mukana oli eväitä vihreä-valkoruudullisessa punotussa korissa – sellaista simppeliä syötävää, joka vielä 90-luvulla, ennen ”kauden kuumimpia picnic-villityksiä” hyväksyttiin: meetwurstileipiä, äidin tekemää mehua, Marie-keksejä. Joku käristi makkaraa, me pienet kävimme kiljuen uimassa koska ei tää oo yhtään kylmää ja hytisimme sitten froteepyyhkeisiin käärittyinä rantakivillä. Yhden kiven alla asui kusiaisia, joiden mainitseminen aina vähän hihitytti.
Illan hitaasti hämärtyessä kuljin pitkin kylänraittia ja poimin kätösiini kukkasia. Piti löytää seitsemän erilaista. Se ei aina ollut helppoa, viimeistään kuudennen kohdalla joutui kömpimään ojan puolelle ja kurottelemaan kohti ulpukoita.
Omassa pedissä kukat painettiin tyynyn alle, silmät puristettiin kiinni ja mieleen koetettiin saada juuri se poika, joka sillä hetkellä tuntui erityisen kivalta. Jospa hän päätyisi uneen asti.
Asfaltin tuntu paljaiden jalkojen alla on edelleen minulle merkki oikeasta kesästä, ja lapsuudenkodissa käydessäni harrastan kesäisiä kävelyitä pientareita pitkin. Jalkapohjat mustuvat, pienet kivet pistelevät enemmän kuin ennen, ehkä muistuttavat aikuisuudesta. Parinkymmenen vuoden takaisissa muistokuvissa tietenkin maantie hohkasi lämpöä pitkälle iltaan, vaikka kai viime vuosituhannellakin oli sateisia juhannuksia.
Vuoden 2015 juhannuksen kerrotaan olevan märkä ja harmaa, joku ennusti helteiden olevan peruttu koko kesältä. Minulla on kuitenkin varsin lämmin ja hyvä olo, vaikka juhannukseni kaukana perinteikkäästä onkin. Kaukana ovat myös lapsekkaat taiat ja naapuruston naamojen hehku kylän komeimman kokon ympärillä. Hatarina muistoina mielen syövereissä ovat keskikesän juhlaa värittäneet teini-iän punaviinikokeilut tai poikaystävän kanssa teltassa tiiviisti vietetty juhannusyö.
Viisi vuotta sitten vietin juhannusta puhkuen ja puhisten, supistuksia kellottaen ja epävarmana ensisynnyttäjänä sairaalaan soitellen, lähtökäskyä kaivaten. Viisi vuotta sitten kaupunkijuhannus sai kauneimman mahdollisen käänteen, kun viikonlopun viimeisenä päivänä pitelin sylissäni vastasyntynyttä poikasta. En muista oliko juhannussää maininnan arvoinen, mutta sunnuntailapseni toi mukanaan helteet jotka saattoivat kestää koko kesän (tai sitten minulla oli muuten vaan koko ajan hiki).
Esikoisen ensimmäisen juhannuksen vietimme kotosalla kaupungissa puolison töiden takia. Muistan taaperoisen kontanneen puistossa sadehaalarissa, pienessä keittiössämme keiteltiin uusia perunoita ja syötiin silliä. Seuraaviin vuosiin asettui uusi perinne, mökkijuhannus ystäväperheen kutsumana. Saareen kuskattu kokoonpano vain muuttui vuosi vuodelta: ensimmäisellä kerralla olimme paikalla pienenä perheenä, kuopus vielä vatsakummun suojissa ja saunasiiderin prosentteja vahtimassa. Seuraavana vuonna kärräsin kaksikkoni bussilla paikalle, ja muistan miten kivalta ja kuitenkin kummalta tuntui olla osana perhejuhannusta, kun kuviossa ei enää ollut mukana puolisoa. Viime kesänä sitten oltiinkin hulluja porvareita ja ajeltiin mökille äitin kavelin laina-autolla, ostettiin vieläpä matkalla Prismasta lapsille uimarengas. Satoi räntää.
Entä nyt sitten? Äitiysurani ensimmäinen juhannus ilman lapsia. Juhlapyhistä sovitaan erikseen vanhempien kesken aktualisoituu ensimmäistä kertaa niin, että lapset viettävät juhannuksen ilman minua. Haikeaa, vaikeaa, vapauttavaakin. Tämä omaloma on odotettu hermolepotauko, mutta silti hieman hämmentävä. Outo paluu niihin tunnelmiin, jolloin seitsemällä kukalla halusi määrittää tulevan (puolison). Ulkona sataa, kaupunki hiljenee, kirjastokin meni kiinni ennen kuin ehdin ovelle.
Huomenna matkaan ystäväni talolle maalle, aika varmasti muistelen hervottomia yläasteaikoja ja toivon mukaan olen oppinut annostelemaan viinini paremmin. Ehkä kuljen pitkin pellonreunaa, kenties kerään käteeni kukkia. Tulkoon uniini välähdys tulevasta – sitä en kuitenkaan uskalla ennustaa, missä ja miten seuraavaa juhannustani vietän. (Ajankohta on onneksi fiksattu, joten sitä ei tarvitse suunnitella.)
Täten toivotan sinulle, sateesta huolimatta, erinomaisen ihanaa juhannusta. Jos teet taikoja, kerro miten kävi.
