Selässä siivenalut

Tänä iltana, kuten niin monena muunakin, silittelin esikoislastani uneen. (Poikkeuksellisesti pinnasängystä ei kuulunut haikeaa haijaa hinuakin -pyyntöä, vaan kaksivuotias esitti peitolleen monologia kunnes simahti.)

Kuljetin kättäni pitkin nelivuotiaan selkää, tunsin rangan rentoutuvan ja laskin nikamavuoriston huippuja. Silitin silkkisiä hiuksia, jotka ovat taas kasvaneet pitkälle olkapäiden alle mutta joita ei kuulemma ikinä koskaan saa leikata. Siinä keltaisessa perintösängyssä pehmotiikerin kanssa uneen vajoamista odotti pienen pojan virtaviivainen vartalo, kroppa jossa ei ole mitään ylimääräistä eikä yhtään epätäydellistä kohtaa. Suuret siniset silmät, sileät posket, rohtuneet huulet, reidessä luomi jota jo synnytyssairaalassa kehotettiin pitämään silmällä. Enhän minä muuta osaisikaan.

Kun kämmeneni kohtasi lapsen lapaluut, kohosivat kyyneleet silmiini. Aikoja sitten pieneksi jääneen pyjamapaidan alla ne tuntuivat, siivenalut. Ei mene montaakaan hetkeä siihen kun noiden siipien tulee kantaa, kun minun kotipesäni ei enää ole poikasen paikka. Vielä vuosia saan ruokkia ja asettaa rajoja, komentaa riekkumista, laastaroida railoja ja selittää sivistyssanoja. Sitten joskus minun panokseni punnitaan, poikaseni lentää pesästä ja kaiken toivoni mukaan laskeutuu omaan paikkaansa tässä maailmassa.

On häkellyttävää huomata yhä uudestaan olevansa äiti. Että minulla ihan toden totta on lapsi, kohdussani kasvanut ja minusta tähän maailmaan tullut. Ehkä siksi esikoinen on aina jollain tavalla erityinen. Esikoinen, jonka mielenliikkeissä yritän pysyä mukana, jonka senttien venymisen yritän sulattaa ja kasvun käsittää. Pieni iso poikanen, joka päiväkodin hoitajienkin mukaan katsoo kaikkea niin kauhean tarkkaan. Nelivuotias, jota täytyy aivan liian usein hoputtaa pois kirjanluvusta ja joka iltapalalla haluaa aina tutkia sanomalehden takasivun säätietoja. Leikki-ikäinen, joka lukee naistenlehtien kansia ja kirjoittaa omia versioitaan Kalevalasta. Isoveli, joka yllyttää pikkusiskon höperyyksiin ja seurankipeä kaveri, joka ei tykkää synttärijuhlien hulinasta mutta villitsee kaupungilla naapurintytön holtittomaan häröilyyn.

Muistan, kuinka ennen äitiyttä ja vielä pitkään vauva-ajan puolellakin tuntui ihan utopistiselta se ajatus, että minulla olisi joskus vaikkapa 4-vuotias poikalapsi. Miten sellaisen kanssa edes puhutaan? Ensi kuussa synttärikakkuun isketään jo viisi kynttilään, ja utopia on ihan täyttä totta. Mutta ei, sellaisen kanssa ei välttämättä puhuta pyssyleikeistä tai Salama McQueenistä, vaan vaikkapa madagaskarinapinan hännästä tai siitä, mitä tarkoittaa kun Ninnin täti oli niin ironinen.

Juuri nyt olen jokseenkin samanlaisessa tunnetilassa kuin viime kesäkuussa, kun nelivuotisjuhlien jälkeen, pienokaisten nukahdettua ja pirtin hiljennyttyä istuin hetken yksin keittiössä tuijottamassa laskevaa aurinkoa. Kirjoitin silloin näin:

Mitä kaikkea vuodet vielä tuovatkaan yllätyskääreessä tuolle pitkätukkaiselle pojanviikarille? Miten sujuu päiväkotitaival, kuinka kulkee koulutie? Missä vaiheessa äidistä tulee sairaan nolo, koska riita päättyy oven pamaukseen? Mistä hän löytää paikkansa aikuistuttuaan, mitä iloja ja suruja osuu pienokaiseni polulle? Oman elämän yllätyksellisyys on opettanut, että tärkeintä on pysyä vahvana. Ja yhtä tärkeää on se, että silloin kun ei pysy, täytyy pyytää apua. Ja melkein yhtä tärkeää on olla onnellinen, ja toteuttaa tai ainakin toivoa samaa toisille.

Aivan samoja kysymyksiä heitän iltataivaalle nytkin, tuosta hetkestähän on vain muutama minuutti! Päiväkotitaivalta on kuitenkin takana kohta yhden lukuvuoden verran – helppoa se ei ole ollut muttei myöskään hirvittävää. Pienten arki on mullistunut, elämään on tullut uudet rutiinit, uusia aikuisia ja lauma uusia lapsia. Hieman noiden juhlien jälkeen lapsi oppi lukemaan ja avasi itselleen aivan uuden maailman. Hän tuntee maat ja kaupungit, lukee tarhakavereiden erityisruokavaliot päiväkodin seinältä ja seilaa GoogleMapsillä Muumimaailmaan. Tuossa pojassa on herkkyyttä aivan huikea määrä, tahtoakin usein yli omien tarpeiden.

Öisin isompi pienokainen tassuttelee unikaveri kainalossaan minun sänkyyni, käpertyy seinän viereen ja yrittää olla ihan huomaamaton. Aina en ihan edes herää, mutta jossain vaiheessa kyllä havahdun ylimääräisiin pieniin koipiin patjallani. Huonomman yön jälkeen lahjon omissa sängyissä nukkuvia uimahallireissulla tai kiristän jollain väsyneellä taktiikalla, tuloksetta. Ja aina näinä herkempinä hetkinä muistan, että pienihän hänkin vielä on, olkoon vielä hetken. Ehkä lintujenkin siivet vahvistuvat juuri öisin.