Sitten hän kertoi olevansa onnellinen
Vietin illan kaksin viisivuotiaani kanssa. Tämä oli niin erityistä, että halusin kirjata tunnelmat ylös heti tuoreeltaan.
Kasvatusoppaissa kehotetaan vanhempia viettämään lasten kanssa kahdenkeskistä aikaa silloinkin, kun samassa taloudessa on liuta muita lapsia. Tekee hyvää olla silloin tällöin kaiken huomion kohteena, ilman isoveljen vaativaa varjoa tai pikkusiskon kimeää kiistelyä. Isä voi viedä esikoisen uimahalliin kun äiti hoitaa kuopusta kotona, neuvovat opasvihkoset kun vanhemmat pähkäilevät tulevaa mustasukkaisuutta ja sisarussuhteiden solmuja uuden vauvan tehdessä tuloaan.
Meillä mahdollisuuksia one-on-one -lapsisessioihin on hävyttömän vähän. Viimeksi olin kunnolla kaksin poikani kanssa tammikuussa, kun kävimme elokuvateatterissa. Hän oli koko tapahtuman ajan äärimmäisen tohkeissaan, ihmetteli penkkirivien numerointeja, totesi jaffan olevan vähän liian väkevää ja käyttäytyi kahvilassa kuin taivaasta tipahtanut enkeli.
Aina niinä harvoina hetkinä, kun liikun ihmisten ilmoilla vain yhden lapsen kanssa, tajuan miten helppoa kaikki onkaan. Kukaan ei säntäile kahteen eri suuntaan, kukaan ei saa yhtäaikaa minkäänlaista kohtausta, lapsi on niin onnessaan että kulkee kanssani kadulla käsi kädessä vaikka moinen on ollut typelää jo ties kuinka kauan. En osaa edes ajatella, millaista olisi arki kahden aikuisen ja yhden lapsen kanssa, vaikka kai minä sellaistakin olen joskus elänyt ja varmasti ollut iltaisin ihan yhtä väsynyt kuin nytkin. Kun suhdeluku on käännetty toisinpäin, ovat kaikki tapahtumat lääkärireissuista ravintolakäynteihin aina jonkinasteista hässäkkää – lasten kasvaessa toki koko ajan vähemmän ja kivempaa, mutta jonkin sortin hösäämistä kaikkeen aina kuuluu.
Muttei tänään. Tänään kävelimme esikoisen kanssa kirjakauppaan. Juttelimme matkalla kurkiauroista ja huomisesta hammaslääkäristä. Lastenkirjaosastolla hän kiersi kaikki hyllyt ja tarrasi lopulta Tatuun ja Patuun. Oma missioni, Linda Liukkaan koodisatukirja jäi harmikseni hyllyyn. Viisivuotias kiitti kassaneitiä ja kantoi valkovihreää muovipussia kuin suurta aarretta.
Valitsimme lähimmän ravintolan, tilasimme kumpikin kanaa. Lapsi käytti odotusajan uuden kirjansa selailuun (miksi ne ovat syntyneet Outolassa?), imi tärkeänä vettä pillillä (miksi tässä on sitruuna?) ja kuikuili ympäröivää sisustusta (miksi tolla patsaalla on piikkejä tukassa?). Hän totesi ananaksen olevan hurjan hyvää, dippaili tarkasti ranskalaisiaan majoneesiin, mutusteli homejuustokimpaletta ja tarjosi omaa broileriaan minullekin maistettavaksi. Keskustelimme kaupungeista, maista ja maanosista. Poika kertoi Venäjän olevan niiiin suuri että se on Euroopassa ja Aasiassa.
Emme kumpikaan jaksaneet syödä kaikkia ranskalaisia – viisivuotiaan analyysin mukaan annoksista tehdään liian isoja koska liian isot lautaset halutaan laittaa täyteen. Kun tarjoilija oli vienyt lautasemme mennessään, tuli lapsen suusta kaunein mahdollinen lause. Olen onnellinen.
Kotimatkalla imeskelimme jälkkäritikkareita ja minä yritin haparoiden toimia elävänä hakukoneena. Miksi ihmisillä on silmät? Miksi on sanoja? Miksi kävelijöillä ei ole keltaista valoa? Miksi vesi ei näy?
Kotona taistelimme hiustenpesusta ihan kuten aina, ja suihkun jälkeen lapsi vetäytyi kirjansa kanssa parvekkeelle. Ilta-aurinko lämmitti vielä, Näsinneula teki maisemasta matkamuiston. Voihan viisivuotias! Niin pieni, niin iso jo kuitenkin. Hänen päänsä on puolillaan tietoa, kysymykset tulvivat suusta ja aivot koettavat asettaa maailmankirjat järjestykseen. Hoikat koivet kipittävät seikkailusta toiseen, lämmin kämmen puristi omaani Hämeenkadun mukulakivillä. Hammasrivit ovat harventuneet kolmella, hiukset tuntuvat kasvavan sentin viikossa. Joskus hän on raastavan hankala, tuona hetkenä parvekkeella vain suurenmoisen suloinen. Miksi sinä otat minusta niin paljon kuvia, hän kysyi, ja halusi irvistää kameralle.
Voi kunpa hän olisi aina onnellinen. Sitä voin vain toivoa, vain johonkin asti tehdä sen osaltani todennäköiseksi.
Iltapalalla poikanen pudotti jugurttia paidalleen, ihan kuin liikennevaloiksi. Hänestäkin oli höpsöä, ettei pikkusisko ollut paikallaan pöydässä. Ikäväkin jo oli, vaikka bonuspuolena esikoinen oli huomannut puuttuvat kiistat leluista ja leikeistä. Hoksasin myös, mikä lause kahden lapsen taloudessa yleensä loistaa poissaolollaan: mitä nyt tekisin, en keksi mitään kaikui olohuoneessa tänään ehkä ensimmäistä kertaa.
Koska oli erityinen ilta (ja lakanapyykkipäivä), annoin poikasen nukahtaa viereeni, sänkyyni, varapeittoni alle. Luimme iltasadun, suukotin pehmeää poskea, kerroin rakastavani. Siellä hän nyt uinuu, raitapeiton alla, näkee ehkä unia muumeista tai tiikereistä tai siitä miksi orangeilla jalatkin ovat sellaiset kädelliset.
