Suunnitelmat, ja miten niitä muutetaan

Yksi taidoista, jonka koen ainakin jollain tasolla saavuttaneeni kahden lapsen äitiyden myötä, on taiturimainen tasapainoilu suunnitelmallisuuden ja spontaaniuden välimaastossa.

Lasten myötä arkirutiinit ovat nousseet aivan uuteen arvoonsa, päivien pääkohdat noudattavat tuttua kaavaa ja isommat poikkeamat aikatauluista pistävät väkisinkin vähintään yhden perheenjäsenen pasmat sekaisin. On aamutoimia ja iltatoimia, lounasaikoja ja päiväunikahveja. Päiväkodin likipitäen kellontarkka struktuuri sopii sekä ehdottoman rutiinirakkaalle esikoiselle, tuttuudesta turvaa saavalle kuopukselle että minulle, jonka elämä pysyy kasassa kalenterin, listojen ja päänsisäisen aikataulupyörän avulla.

Kahden vuoden kokemus lähivanhemmuudesta on tuonut oman twistinsä suunnitelmallisuuteen. Tätä nykyä pyöritämme lasten isän kanssa perhekuvioitamme sähköisen kalenterin avulla, kadonneita hanskoja kysellään Whatsappissa (Mulla? Sulla? Päikyssä?) ja hoitovuorot sovitaan useammaksi viikoksi etukäteen. Olen jo sen verran tottunut itselliseen elämään, että ruokakauppareissut, roskien vienti tai hiusten pesu asettuvat automaattisesti viikko-ohjelmaan, ainakin ajatuksen tasolla (ja toki moiset voisi nykyään aiempaa helpommin hoitaa myös yhdessä lasten kanssa). Lapsivapaat viikonloput minun on aina tarkoitus viettää periaatteella ”ei sitten mitään suunnitelmia”, mutta jotenkin ne tuppaavat pakkautumaan aika täyteen hoidettavia asioita, ilolla nähtäviä kavereita ja katsottavia elokuvia. Opiskelun ja lapsiarjen yhdistäminen vaatii sekin toki veronsa, aika paljon etukäteissuunnittelua, ennakointia ja ehdottomasti edellisenä iltana pakattuja reppuja.

Jokainen lapsia joskus kohdannut kuitenkin tietää, että pienet ihmistaimet eivät aina taivu tiukkoihin suunnitelmiin. Joku saa aamulla kohtauksen vääränvärisistä villasukista viisi minuuttia ennen bussin lähtöä. Toinen on sitä mieltä, ettei ikinä koskaan milloinkaan halua lähteä kahvilaan – juuri silloin, kun ajatuksena oli latte ja laatuaika lasten kanssa. Ja kolmas tulee kipeäksi, kun junaliput on jo ostettu ja jouluohjelma lyöty lukkoon. Se täytyy sitten vain kestää ja kääntää kirosanoista kiiteltäväksi kokemukseksi.

Niin, meidän joulu meneekin sitten vähän eri tavalla kuin oli alunperin suunniteltu. Vatsatauti tuli visiitille, ja mummilareissun sijaan jäimme kotiin kykkimään ja yökkimään. Nyt ollaan kyllä vallan elävien kirjoissa, mutta koska kiireellä kuorrutettu joulu ei houkuttele eikä bussi-juna-auto -yhdistelmä väsähtäneenä herätä intohimoja, jäimme me kolmistaan kotiin. Emmekä toki toivo tautejamme lähisukuun tartuttavammekaan, siispä matkaamme maalle vasta uuden vuoden tuolla puolen.

Sairastelu on tietysti arsesta, mutta täytyy tästä tapahtumasta nyt jotain iloakin repiä – varsinkin nyt, kun yhden päivän patjalla maannut lapsiraato on oma kiukutteleva itsensä. Vaikka ensin kolmeen pekkaan kotosalla vietetyt piiitkät päivät ennen piiiitkiä pyhiä vaikuttivat liiallisenkin leppoisilta, alkaa tämä käänne tuntuakin varsin toimivalta. Eipähän ehdi syntyä suorituspaineita, kun saa ihan vaan keskenään viettää keskitalven juhlaa.

Viikonlopun aikana minä olen saanut jatkettua järkkäilypuuskan jälkimainingeissa pientä kodin puunailua, niin että joulukin saa saapua sievään soppeemme. Olen siivoillut kotia, ratsannut eteisen asustekaaoksen, pessyt kaikki nurkissa pyörineet villasukat (tuloksen voi todeta Instagramista) ja pyykännyt päiväkodista kotiutuneet kuravaatteet, unilelut, tossut ja muut. Samaan aikaan lapset ovat tervehdyttyään leikkineet keskenään kauppaa, kahvilaa, tutkimusmatkailua, lukeneet toisilleen satuja ja tanssineet tonttulaulujen tahdissa. Eilen olimme pitkästä aikaa puistossa, sekin oli vaihteeksi varsin viihdyttävää. Illalla pääsin yksin ruokakauppaan ja hamstrasin herkut jouluaattoon asti. Tänään haimme kirjastosta ison kasan lomalukemista ja söimme lounaaksi kahvilassa pasteijat. Jäätelötkin otettiin, maanantain kunniaksi.

Nyt äänimaisemani täyttää pyykkikoneen hurina, kaksivuotiaan kuorsaus, Maisa-videon musiikki ja pieneen ääneen kirjaansa lukeva nelivuotias. Lahjat ovat paketoituina (huonossa) piilossa, rappukäytävästä löytyi kuin tilauksesta kutsu taloyhtiön joulusaunaan. Viime viikolla nappasimme hetken mielijohteesta päiväkodista palatessamme kyytiin kymmenen euron pikkukuusen, joka tuo aika paljon iloa pirttiin. Ystäväni tekemät origamivalot saivat uuden sijoituskohteen ja päiväkodista kotiin kulkeutunut latvatähtikin löytyi, kun yksi viisas äiti ratsasi rattaiden alakorin. Aatoksi aion pyöritellä lihapullia ja lämmittää porkkanalaatikkoa, entinen mies lupasi diilata meillekin puoli kiloa maailman parasta graavilohta kauppahallista. Näillä eväillä saadaan takuulla aikaan ihan sopiva jouluaatto. Joulupäivänä lapset vaihtavatkin osoitetta, ja omat lomapäiväni aion käyttää…no, ehkei niistä suunnitelmista sen enempää.

Itse asiassa, ensin päässäni muhi postaus otsikolla Parisuhde, ja miten se päätetään. Puolitoista vuotta elämääni ilahduttanut seurustelusuhde sai päätöksensä jokunen tovi sitten. Ilman draamaa tai kaunaa, yhteisestä sopimuksesta. Paljon oli hyvää ja hienoa, muttei kuitenkaan tarpeeksi tulevaisuutta varten. Nyt yritän totutella taas sinkkuäidin statukseen, kuormitan kavereita iltaisilla ikäväviesteillä ja odotan sitä hetkeä, jolloin jälkikasvulle täytyy jotenkin selittää ”äitin kavelin” puuttuminen illallispöydästä. Elomme jatkuu kuitenkin pääosin ennallaan, minä koetan käyttää vapautuneen ajan ja tunteet opiskeluihin uppoamiseen ja työpaikan tonkimiseen. Ja jos joulun alla saa vielä toivoa, toivon jonkun vielä oikeamman kävelevän jonakin päivänä vastaan.

(Toisena asiana toivon joulumieltä VR:ltä, jos vaikka käyttämättä jääneiden junalippujen hinnasta vielä saisi muutaman roposen takaisin…)

Olisikohan niin, että sotkeutuneiden suunnitelmien tilalle tulevat spontaanit ilonaiheet ovat niitä parhaimpia? Tai että kyky sietää epävarmuutta ja muuttuneita tilanteita on tähdellistä paitsi työpaikkailmoituksissa, myös perhearjessa? Luulenpa, että juuri suurien suunnitelmien sotkeutuminen saattaa yhtenä tekijänä olla taustalla niissä tapauksissa, joissa joulustressi voittaa -tunnelman, tai joissa pitkien pyhien päätteeksi haetaan ratkaisua tyytymättömyyteen punkkupullon pohjalta tai eropapereiden pyörityksestä. Miten hyvin te siedätte sitä, ettei jokin menekään niin kuin piti? Opittavaa tällä saralla on varmasti itse kullakin, ehdin minäkin aina ensin pienet angstiraivarit repäistä.

Nämä päivät kotona kuitenkin tulivat ainakin meille ihan tarpeeseen. Ollaan ehditty olla, ajatella, imuroida ja itkeä. Oikeastaan on aika kiva ajatus, että jouluruuhka jää näkymättömiin ja tunnelmaa luodaan ihan tässä näin, piskuisen perheemme kesken. Meille saattaa tulla aika pieni joulu, mutta pieniähän olemme itsekin. Juuri sopivia.