Syntax error
Puuuh.
Se oli pitkä huokaus, sellainen joka pääsee helpottuneen ja hartioiltaan pari punnusta pudottaneen ihmisen suusta.
Yleensä vasta jälkikäteen huomaa olleensa jonkin negatiivisen tunnetilan pauloissa pidemmän aikaa. Että niskalihakset ovat olleet jännittyneinä, ruokavalio viturallaan, unirytmikin yhtä sekaisin kuin lapsen lattialle pudottama seinäkello. Että pinna on ihan syystäkin ollut liian kireällä niissä tilanteissa, joissa pitäisi jaksaa olla rauhallinen aikuinen. Että suklaanhimon selittää epämääräinen möykky sisuskaluissa, että nihkeä asenne joka toiseen vastaantulijaan johtuu ihan vaan oman pään sisäisestä myllerryksestä.
Sitten kun asiat järjestyvät, palaset loksuvat paikoilleen, omat valinnat tuntuvat vaikeilta mutta oikeilta, silloin keuhkoista pakenee kaikki se kireä ilma. Puuuh. Painostava ilmamassa suun kautta ulos, uutta virkeää ja keväältä tuoksuvaa happea nenän kautta sisään.
Tällä viikolla olen tehnyt haastavia valintoja. Kieltäytynyt kunniasta, perääntynyt pahoitellen tarjotusta työstä. Allekirjoitus kiemurteli uuteen työsopimukseen, samanmoiset ässät myös päiväkodin valokuvauskaavakkeeseen. Valinnanvaikeus tarrakuvien ja passipotrettien välillä tuntuu triviaalilta, askel työuralla sen sijaan suuren suurelta sysäykseltä oikeaan suuntaan. Aion tehdä sen mikä tarvitaan, jotta harjoittelijastatukseni muuttuu yrityksen uudeksi tehtävänimikkeeksi. Työhaastattelussa suoriuduin koodareiden palikkatestistä kunnialla (oho!), tulevista hommista ei viestintää ja vastuuta puutu. Ja olipa tittelini mikä hyvänsä, maaliskuun alussa voin sanoa meneväni aamulla päiväkodin kautta töihin. Makustelen tuota monelle itsestäänselvää ilmausta, ja riemastun joka kerta. Mää meen töihin.
Muutama gramma jumiutuneilta olkapäiltäni on lähtenyt myös samaa vauhtia kun lapsirintamalla huolenaiheita luoneet hankaluudet ovat helpottaneet. Äidin huoli lienee aina vakio, kohde vain vaihtelee. Sunnuntaina olin superäiti: vein lapset aamulla uimahalliin, lounaalle laskiaispullineen ja vielä illalla jäämäkeen laskemaan. Ja viimeisellä laskulla esikoinen kopsahti naamalleen niin, että kotiin käveltiin kahden huutavan ja yhden ruhjeisen lapsen kanssa, piponi verestä värjäytyneenä. Sellaista se elämä on, itkua pitkästä ilosta.
Tänään ei kuitenkaan itketä, ainakaan minua (eikä toki toivottavasti ketään muutakaan). Lapset saavat nauttia isänsä seurasta pitkän viikonlopun ajan, minä vedän huomenna taas bleiserin päälle ja istun bisnesaamiaiselle kuuntelemaan alustusta yritysvideoiden uusista tuulista. Sitten karkaan viikonloppulomalle Helsinkiin, ihania ystäviä tapaamaan. Pieni irtiotto kruunaa tämän viikon täydellisesti.
Tänään aurinkoa ei ole tainnut näkyä ollenkaan, bussit roiskuttavat rapaa pitkin farkkujenlahkeita ja kirkontornit katoavat sumutaivaan syövereihin. Minä kuitenkin kävelin kuranvärisen kaupungin läpi hymyillen, huomasin kaikki talvitamineistaan pienissä määrin kuoriutuneet metsuriseksuaalit ja hyräilin Ihhahhaata. Tytär oli hoilannut sitä koko aamun: inanaa on hattattaa, huokke hepo hiijaa, hanna hikku Hiijaa, hanna hotiin haakka, hevyt hanni haakka.
Omaa hevosta minulla ei lapsuuden haaveistani huolimatta ole, mutta hevyt hanni haakka kuulostaa sellaiselta, jonka jaksan itsekin kantaa kunnialla.