Syystäkin herkkänä
Tänään on ollut erinomainen päivä, pitkästä aikaa kahden superäidin supersunnuntai: täydellisessä harmoniassa leikkivät neljä lasta, ruoanlaittoriman pakoilua kiinalaisen ravintolan take awayn ja nakkipaketin avulla, aurinkoiset tunnit syksyn värien sävyttämässä leikkipuistossa. Kuulumisten kertausta kahvikupin, teemukin ja pakastepullien äärellä, yhdessä vietetyt hetket aamupäivästä iltahämärään kahdessa kodissa ja vähän niiden välilläkin. Toi otti ten minun hätettä ja toisaalla en malta istua kun toi on niin ihana.
On ilo ja onni omistaa ystävä, jonka kanssa voi viettää viikonloppua ydinperhettä imitoiden. Kaksi aikuista, kahdet kädet, joku jolle huikata keittiöön ja joku joka tuo ne kiinalaiset pöperöt kotiin. Siitä on jo kohta kolme vuotta kun kohtasimme: minä pyöritin epätoivoista päätäni erosotkun keskellä, hän oli selvinnyt samanmoisesta jo aiemmin. Ensivisiittini uusien ystävien kotiin teki minulle todeksi sen, että kahden lapsen ja yhden aikuisen perhe voi toden totta olla toimiva ja onnellinen – eikä sen tarvitse asustaa purkukuntoisessa homekopperossa Tesoman perukoilla.
Parisuhteessa elävälle perheelliselle on usein vaikea selittää sitä, mitä minä kaipaan. Se kulminoituu yksin sohvalla vietettyihin iltoihin, kun päässä on ajatuksia joita kukaan ei ole kuulemassa ja iltapala odottaa tekijäänsä. Kaikkein kouriintuntuvinta se oli ja on viikonloppuina: silloin perheet vetäytyvät omiin poteroihinsa, menevät yhdessä syömään elokuviin uimahalliin – sellaisiin toimiin ja tilanteisiin, joiden suorittaminen ilman toista aikuista on joko työlästä, mahdotonta tai ihan vaan tylsempää.
Nyt kun arkipäivät ovat ruuhkautuneet ja lasten täyttämiä viikonloppuja ei ole ollenkaan liikaa, on haikeus sinkkuäitinä vietetyistä sunnuntaipäivistä hälvennyt. Supersunnuntait lapsinelikon kanssakin ovat harvenneet, kun kahden suhteettoman kotiäidin tilalla on töitä, vuoropäiväkoteja, isäviikonloppuja ja miesystäviä. Silti tällaisen tyytyväisen päivän päätteeksikin löydän itseni kaipaamasta sitä jotakin puuttuvaa, sitä mitä ei ehkä koskaan voi enää kunnolla olla. Lohikeitolta tuoksuvaa lauantaita, yhteistä siivouspäivää, sunnuntain kunniaksi ostettuja päiväkahvipullia, lämmintä kainaloa johon voi käpertyä panikoimaan kun kello lyö kymmenen ja Silta alkaa. Tiedän, että samalla saattaisin saada kiistoja kotitöistä, puutumista ja pitkästymistä, sitä jauheliha-arkea josta kovin moni kotoaan koettaa pyristellä pois. Mutta siltikin minä tahtoisin juuri sitä, tasaisen varmaa ja tylsyydessään täydellistä perhe-elämää. Vastapainoa työelämän vaatimuksille, rauhaisaa satamaa johon muun maailman myrskyjen aallot löisivät vain vaimentuneina.
Syyskuuni oli täynnä hektistä hyörinää, enemmän menoa kuin menneen vuoden aikana ikinä. Haasteita töissä, haaveita opinnoissa, juhlia oman katon alla ja vieraissa kaupungeissa. Virtaavaa viiniä ja viisauden vuoksi viilleltyjä ikeniä. Olen istunut junassa useita tunteja, kiinnittänyt rintaani virallisen nimikyltin ainakin kolmesti. Olen hoitanut, järjestänyt, tavannut uusia ihmisiä ja suunnittelut vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Välillä tuntuu, ettei oma kelloni pysy aurinkokunnan liikkeissä mukana, että tarvitsisin yhden päivän kirittämiseen ja viisareiden paikalleen asettamiseen. Olen jäljessä syysvaateostoksissa ja hukkaan hoidettavien asioiden listan päänsisäiseen Bermudan kolmioon.
Enkä voi väittää, etteikö minuun kaiken tämän positiivisen hyörinän ja pyörinän keskellä ollenkaan vaikuttaisi tunteet, joita kannan ehkä aina tai synkät sanat, joita suuntaani on juuri syyskuussa sysätty. Ehkä kuoreni ei ole tarpeeksi kova, ehkä tietyt asiat tuikkaavat aina ihon alle. Ehkä juuri niiden vuoksi huomaan olevani nyt aika herkillä, että kuopuksen kolmen vuoden ikä tuo mieleen kauniiden muistojen mukana myös paljon mustaa, että olen jonakin hetkenä niin lapsellinen että tekisi mieli heittää toisesta kodista omaani kulkeutuva nukke Tammerkosken kuohuihin.
Huomaan toistavani kaavaa, juuri tällaiseen sunnuntai-iltaan osuvat useat hetkessä ruudulle pakenevat avautumiseni ja henkilökohtaisimmat kirjoitukseni. En ole ainakaan vielä huomannut sitä sunnuntaiahdistusta, jossa tulevan työviikon alkaminen vie ilon viimeiseltä vapaaillalta. Ainakin vielä odotan aina maanantaita hyvillä mielin, kärrään mielissäni jälkikasvun päiväkotiin ja siirrän itseni äitiydestä asiantuntijarooliin. Mutta silti sunnuntai-illassa on pieni synkeä sivujuonne, se sydämestä puuttuva palanen jota eriparikengissä laulava teinipopparikaan ei saisi paikoilleen. Seuraavaksi katson Sillan, ehkä sen alle katoavat myös nämä mielessä mylläävät haikeudet ja vaikeudet. (Ja tilalle tulee pohjoismaista paniikkia, joka pitää huuhdella pois alitajunnasta ennen yöunia…)