Tässä postauksessa ei ole kuvia

Heräsin. Meikkasin. Laitoin lapsille aamupalaa, annoin halauksen unimuhjuiselle kaksivuotiaalle. Keitin kananmunia ja puuroa, kriiseilin hiusteni kanssa.

Hoputin lapsia leipien syömisessä, vilkutin heipat kyläilemässä olleelle äidilleni. Vaihdoin paidan, väistelin haalareiden kuratahroja. Työnsin tuplarattaat tuttua reittiä, yritin keskittyä siihen näkyykö sorseja. Jätin yhden lapsen aamupiiriin ja toisen hoitajan syliin, riisuin siniset muovisuojat ja kipsutin koroillani tihkusateessa kohti tehdasmiljöötä.

SITTEN OLIN TÖISSÄ.

Strategiaa, suunnittelua, salasanoja, sähköpostilaatikoita, salaattilounas ja suhisevat aivot. Mielipiteitä, ehdotuksia, asiaa ja uusia juttuja koko pään täydeltä. ”Millaiset työajat sä haluaisit?” ja muita kysymyksiä, joihin en ole tottunut vastaamaan. Kohta totun, kohta osaan, ehkä kohta muistan muitakin nimiä kuin omani.

Suljin tietokoneeni, kipitin kotiin, vaihdoin repun sisällön papereista pyyhkeisiin ja jumppapöksyihin. Söin sushiöverit Marusekissä blogituttavuuden kanssa (terveisiä!), sitten siirryin kehonhuoltotunnille kurottelemaan. Loppurentoutumisen ajan mietin some-strategiaa, saunassa vouhotin työjuttuja toverille. Kotimatkalla ostin kolatölkin, sen sihahdus oli minun shamppanjaääneni. Nyt istun paljettihousuissani sohvalla ja hykertelen tyytyväisenä.

Huikea muikea olo, tästä se taas alkaa: uusi juoni elämän eepoksessa