Tunnerekisterikilvet
Vaikka olen aina rakastanut kirjastoja, haaveillut omasta hevosesta ja hyvinkin helposti uponnut haavemaailmoihin, en ole koskaan ollut sellainen runotyttö, joka lukisi runoja. Kirjastossa sivuutan runoteokset ilman ajattelua, äidinkielen tunneilla en koskaan oikein käsittänyt, miksi runoutta piti erikseen analysoida. En tunne nykyrunoutta, en osaa siteerata kuuluisuuksiakaan. Sopivia säkeitä etsin lähinnä hääpuheisiin ja hautajaiskortteihin.
Kun kahden vuoden takaisena talvena olin suurimmassa erosurussa, eräs blogiani lukenut ihminen lähetti minulle sähköpostia. Toivoi voimia ja pahoitteli tilannetta aivan kuin kaikki muutkin, ja liitti sitten viestin loppuun Eeva Kilven runon.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
En tiedä, onko mikään teksti koskaan aikaisemmin koskettanut niin paljon kuin nuo pienet rivit silloin ja nyt. Hieman myöhemmin jaoin runon blogissani, kuvituskuvana inhorealistinen peiliselfie (ei silloin edes tunnettu koko termiä!) silloisen kodin kylpyhuoneessa, kuihtuneista kasvoista ja surun täyttämistä silmistä, jotka olivat valuttaneet itsestään ilon lukemattomina kyyneleinä. En edelleenkään pysty lukemaan tuota runoa, tai katsomaan tätä kuvaa, ilman itkua.
Jälkeenpäin ajatellen voin todeta päässeeni jaloilleni, noudattaneeni Eevan oppeja ja pitäneeni itseäni hyvänä pahimpina aikoina ja niiden yli. En ehkä aina muistanut luottaa itseeni, onneksi sitä tekivät kaikki läheiset. Olin ja olen pieni ja urhea, itkunkin keskellä itsepäinen ja vahva. Nyt nuo tunteet ja nuo kasvot tuntuvat kovin kaukaisilta, kylpyhuoneessa on samoja pyyhkeitä mutta paljon railakkaampi tunnelma. Siltikin, tuo kuva oli totta, kaikki ne kyyneleet ovat ohjanneet elämäni virtaa hurjan paljon.
***
Tänä aamuna selasin Facebook-virtaa vielä sängyssä maatessani, ja melkoisia myllerryksiä elämässään kokeneen tuttavan kuvassa komeili kaksi virkettä Kilveltä.
Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.
Ja juuri tänä lauantaina, huikaisevan onnellisen viikon jälkeen ja häikäisevän auringon pilkistäessä verhon takaa, nuo sanat tuntuvat ihan todelta. Olen viikon aikana kokenut onnistumisia töissä, iloinnut osastani, osaamisestani ja oikean paikan valinnasta. Olen tuottanut tekstiä, taittanut esitteitä, tonkinut koodia ja tunkenut kehitysehdotuksiani eri kohtiin. Olen tuntenut riemua median noteeraamasta tiedotteesta ja omin käsin muotoillun otsikon ilmestymisestä Aamulehden uutisvirtaan. Olen saanut positiivista palautetta, viettänyt elämäni ensimmäistä firman virkistyspäivää, opetellut Tweetdeckin käyttöä ja irvistellyt perjantaiviskille. Ja olen käyttänyt sanaa ”plugari” omassa puheessani, sekin lienee jonkinasteinen saavutus!
Olen viljennyt huutomerkkejä statuksissani, hymyillyt vastaantulijoille ja kompensoinut kuumepäivät lasten kanssa kotona hillumalla ihan vaan hyvässä fiiliksessä. Työhurmoksen lisäksi olen löytänyt itseni toisilta, kolmansilta, neljänsiltä treffeiltä ja niiden jälkeen bongannut peilistä tuontyyppisen hölmösti hymyilevän ihastuneen ihmisen (ja toisenkin). Olinkin jo melkein unohtanut sen tunteen, kun Whatsapp-viesti tuntuu vatsanpohjassa asti. Kaiken takana kelluu katsotaan-nyt ja eihän-sitä-tiedä, mutta kyllähän parin päivänkin iloisuus taitaa olla pienen heittäytymisen arvoista. Pessimisti ei kuulemma pety, mutta kun koska tahansa voi tapahtua jotakin hyvää.
***
Hetki sitten kirjoitin suruviestiä perheeseen, joka toimi kotinani vuoden ajan. Muotoilin mielessäni osanottoja tanskaksi, muistin taas elämän epäreiluuden ja onnellisuuden arvaamattomuuden. Itkin niin, että få-verbin taivutuskin piti tarkistaa käännöskoneesta. Muistin taas Eeva Kilven, ja kokeeksi googlasin käännöksiä hänen runoistaan. Eiväthän sanat saunomisesta vieraalla kielellä iske yhtä syvälle, mutta koskettavat silti. Löysinpä nekin säkeet, jotka ehkä joudun valitettavan pian lähettämään juuttien maahan.
Kun suru häipyy
tulevat muistot
ja jokainen niistä
koskee yksitellen.
Kun kirjasto kymmeneltä aukeaa, palautan Harrin ja dinot viikon myöhässä automaattiin, kurvaan pohjoismaisten kielten kautta yritysviestinnän opusten luo, nappaan taas yhden lukemattomaksi jäävän ja sakkosaldoa keräävän vippikirjan ja katselen sitten ihmisiä kirjastolatte kädessäni. Tänään taidan vielä poikkeuksellisesti suunnata runohyllyn luo, ihan vaan vaihtelun ja koko kehossa tuntuvien väristysten vuoksi. Kiitos Eeva Kilpi, tunteiden kirjaamisesta. Kiitos elämä, niiden antamisesta.