Tupsulakit Tallipihalla
Ihan viime aikoina olen ilahtunut monestakin asiasta, omassa elämänpiirissäni erityisen paljon yhdestä: lapset ovat kasvaneet. Kaksivuotiaan kanssa voi kommunikoida selvällä suomella (kunhan vain osaa tulkita tyttären h-alkuisia sanoja oikein), neljävee lukee ajankulukseen vaikka bussiaikataulua. Molemmat osaavat pukea itse, syödä itse, valita iltasatunsa itse ja kuunnellakin ne kärsivällisesti loppuun (sitä, tapahtuuko kaikki tämä siten ja silloin kun pitäisi, en kommentoi). Se kaikkein kuormittavin pikkulapsiaika, se joka vietetään epäergonomisissa asennoissa höösäten ja hääräten, tuntuu jääneen taakse. Perheyksikkööni kuuluu kaksi ihanaa ihmistainta, joista voi olla aika ylpeä.
Vaikka arki kahden uhmaikäisen kanssa venyttää välillä hermosolua ja toistakin, on elo kaksikkoni kanssa kuitenkin pääsääntöisesti mukavaa. Ei välttämättä erityisen helppoa tai haasteetonta, mutta kuitenkin kovin mukavaa. Meistä on tullut toimiva trio, haastamme ja halaamme toisiamme sopivassa suhteessa. Sisarukset leikkivät keskenään kiitettävän kauniisti, isompi tulkkaa pienemmän puhetta ja esittelee kaikki hupsut temppunsa. Päiväkodista kommentoidaan, että isoveljen tärkeyden kyllä huomaa pikkusiskon puheista. Kyllähän he kinastelevatkin, voi sentään – enää toista ei vaan tuupata pois junaradan tieltä, vaan verbaalinen veitsi iskeytyy mitä ovelimmassa kulmassa. Hyhmä, osaa jo viaton kaksivuotiaskin otsa kurtussa karjaista.
Ehkä paras puoli lasten kasvussa on se, että on entistä helpompi tehdä asioita heidän kanssaan, ei vain heitä varten tai heidän takiaan. Siis kivoja asioita! Voidaan kävellä yhdessä kauppaan, lähteä lähes stressittömästi uimahalliin tai suunnata ihan vaan vapaan perjantain kunniaksi sushille – kuopus tosin ei meinannut aivan käsittää, että japanilaisravintolassa ei asustanutkaan huti, eikä edes hettu. Kun toinen mussutti makeja ja tunki naamariin nigirejä, toinen maisteli soijakastiketta ja virnuili naapuripöytään. Minusta tuntui vaan hurjan hienolta olla näiden naperoiden äiti.
Männäviikonloppuna kotikolmikkomme eloa saapui sulostuttamaan esikoisen kummitäti, jonka kanssa lähdettiin jouluiselle Tallipihalle. Lapset halusivat pukea päälleen hupsut tupsulakit, ja sitten tepsuteltiin nelikkona kohti ehkä Tampereen sympaattisinta turistikohdetta. Matkalla katseltiin näyteikkunoita ja perillä poikanen sai perehtyä filmikameran käyttöön kuvaajakummin opastuksella.
Meille tämä oli kolmas tallipihavierailu kolmen viikon sisällä, mutta eipä kyllästymistä näkynyt vieläkään. Kesäisin ja joulun alla Tallipihalla tapahtuu normaalia enemmän, ja näkemistä riittää pienille ja isoille. Paikka tarjoaa pikkuisia puoteja, käsityökojuja, lampaita ja aasin rapsuteltaviksi sekä hienostuneempia hevoseläimiä (ito heppa, hikku honi) kulkupeleiksi. Löytyypä pihalta vanha kunnon karusellikin, jonka pyörittäjäsetä on…no, kovin sympaattinen hänkin.
Eikä me nyt mihinkään mentäisi, jos ei tiluksilta löytyisi kunnon kahvilaa! Portaiden päässä nenän valtaa ihana leivonnaisten tuoksu, latte tarjotaan kauneimmassa mahdollisessa lasissa ja tunnelma on sopivalla tavalla korea ja kiireetön. Lapset jakoivat voisilmäpullan, kolmannen mokkapalan pöytäämme tilasi joukkoon liittynyt kuopuksen kummitäti.
Tallipihaa voi siis suositella myös tarjoilujen puolesta, ja tällaiselle karnevaalitunnelmaa karsastavalle paikka on oikein mainio pistäytymiskohde. Sijainti on ihan ydinkeskustan tuntumassa , pääsymaksua ei ole, pihalta löytyy leikkipaikkoja, citylapset saavat kohdata eläviä eläimiä ja minä saan hyvää kahvia – melkoinen win-win -asetelma. Lisäksi tällainen hengetön kodinhengetär tykkää, kun saa kahvittelun lomassa tarjoiltua lapsilleen kotoa puuttuvia joulukoristeluja, tonttuja ja tuikkukynttilöitä. Jos oikein olisi tehokas, voisi Tallipihalta ostaa vaikka joululahjatkin läheisille.
Läheisistä puheenollen: siinä missä ihastelen kasvavia, kehittyviä ja koko ajan taitavammaksi tulevia tenaviani, jaksan olla kiitollinen matkassamme pysyneistä tärkeistä aikuisista. Viikonloppuna saatiin kummitädit linssikeitolautasten ääreen ja samalle sohvalle pitkästä aikaa, ja samana iltana pääsin pikkujouluvapauteen varamummon ansiosta. Hän toi tullessaan piparkakkutaikinan ja pursotukset, kaitsi lapset uneen asti ja kiitteli kotiinlähtiessään hyvästä seurasta. Aamulla unenlämmin tytär könysi pupu kainalossa kasvojeni eteen ja kuiskasi hinä heivoin.
Tänään joulukalenterin ensimmäisestä luukusta kömpikin sitten esiin kuumeinen kuopus, ja etäpäivä muuttui hieman haastavammaksi. Onneksi on työparina opiskelutoveri, jolle ”Pikku kakkosen aikana” on aivan validi aikamääre. Tupsulakeista isompi oli päiväkodissa, pienempi painoi kotona buranan voimalla ja simahti sitten sohvalle syliini. (Sen verran voisivat lapset vielä kasvaa, että toipilaspäivien pelastajaksi riittäisi videomaraton ja keltainen jaffa.)
Noista tupsupipoista vielä sen verran, että isomman hattu on ollut käytössä 1-vuotiaasta asti – siis nyt menossa neljäs talvi – ja pienemmän pipan on isoäitini aikoinaan ostanut omia nukkeleikkejäni varten. Että kasvavatkohan nuo kakarat sitten kuitenkaan…?