Turhat muistot sulla on housuissas
Olen kai maininnut, että ajattelen aina jotain. Se on usein hyvästä, toisinaan turhaa ja joskus jopa vähän työlästä. Esimerkiksi yöt mieluummin olisin vain unessa enkä katselisi psykedeelisillä erikoistehosteilla paranneltua semirealistista kuvausta tulevasta työpalaverista (jos olen stressaantunut, etsin unissa aina housujani). Kun esitän poikakaverille superärsyttävän mitä-sä-mietit -kysymyksen kainalossa makoillessani, ihmettelen aina kun vastaus on no en nyt oikeastaan mitään. Miettisinpä minäkin joskus ei-mitään. Jos joku yhtä uuvuttava tampio kysyisi minulta mietteitäni, voisin luetella kuutisen asiaa edellisen kolmenkymmenen sekunnin ajalta.
Ainainen aivohyörinä aiheuttaa asiattomia assosiaatioita ja ulos sinisestä tulevia mielenilmauksia. Ajatusketjuni on jo luonut monta silmukkaa siinä vaiheessa kun suuni avautuu. Joskus joudun vallan keskittymään siihen, etten aloittaisi argumentaatiotani tarinan keskiosasta tai olettaisi kuulijan seuranneen kuvitelmiani ilman äänihuulten kautta kulkevan tekstityksen tarjoamista.
En tiedä onko syy tässä pääkopan päättymättömässä päättelyketjussa, mutta olen aika hyvä ratkomaan ristikoita. Koulussa pärjäsin kai pitkälti siksi, että tiesin mitä missäkin tilanteessa kannattaa tehdä – osasin nähdä opettajan arvostaman lopputuloksen jo siinä vaiheessa kun ohjeita alettiin käydä läpi. Tämän lisäksi muistin varsin hyvin sen, mitä minulle oli kerrottu tai minkä olin kirjan sivulla 46 nähnyt.
Sitten tuli lapsi, tuli toinen. Meni yöunet, meni toiset. Harmaat aivosolut tuntuivat valuvan maidon mukana liivinsuojiin tai sortuvan harakiriin Neppajymykerhon tunnarin kuullessaan. Opiskelu oli paljon haastavampaa, ennen ystävän tapaamista tsemppasin muistaakseni edelliskerralla mainitut elämänmuutokset. Maailmanpolitiikan muutosten sijaan luin lehdestä mieluummin paikallisten yksinkertaista kinastelua tekstaripalstalla. Nolotti, ärsytti. Ja sitten varmaan unohdin, että nolotti ja ärsytti.
Sanotaan, että kotiäitiys vie naisen älykkyyosamäärästä kolmasosan. Mutta älä vielä lannistu: nuo pinnasängyn ja pottailun väliin pudonneet pinnat kuulemma palaavat! Ehkä niin onkin – kyllä mää ihan kohtalaisen skarppi tyyppi olen. Mutta ihan entiseen malliin ei muistikapasiteetti ota vastaan uutta informaatiota, ja koukeroisimmat juonenkäänteet vaativat äänekästä aivojen raksutusta elokuvateatterissa. Kummallisinta on, että helpommin kuin Facebookin yksityisyysasetusten uudistuksia tai Kreikan kriisin käänteitä mielestäni saa kaivettua vanhoja, turhia, mitättömiä muistoja. Ehkä ne sitten vievät tilaa tähdellisimmältä tiedolta.
Muistan ala-asteen englanninopettajani puhelinnumeron (en viitsi sitä tässä huudella, jos vaikka tuossa taloudessa olisi edelleen lankapuhelin käytössä). Itse asiassa ainoat ulkoa muistamani puhelinnumerot ovat omani, lapsuudenkotini, äitini, siskoni, ex-mieheni ja tuon muinaisen Mrs. Teacherin.
Muistan miltä tuntui se yksi ainoa kerta, kun minua tukistettiin. Muistan minkä väriset pitkät kalsarit minulla oli silloin ala-asteella, kun ruokajonossa seistessäni joku ilkeä poika kiskoi päällihousuni nilkkoihin. (Se oli silloin joku juttu, että vedettiin housut alas. Kai sen oli tarkoitus olla sairaan noloa. Siihen aikaan vastattiin myös kaikkeen isäs oli x kun sua teki tai vaihtoehtoisesti x sulla on housuissas. Sanotaankohan noin enää?) Muistan kuinka kesälomareissuilla istuin Volkkarin takapenkillä keskipaikalla, tönin kyynärpäillä isoja sisaruksiani ja manguin ol-kaa hil-jaa. Vaseliinipurkki tuo tähän päivään lapsuuden talvet ja lumilinnan teossa kastuneet rukkaset. Ja sen, miten kesken leikkien käytiin sisällä jotta äiti vetäisi heijastinnauhalla koristellut rukkaset takaisin haalarinhihojen päälle.
Muistan yläasteen luokanvalvojamme kertomat top 3 -itsemurhavinkit.
En (onneksi) muista miltä ensisuudelma – siis se haparoiva pusu ihan väärän pojan kanssa – tuntui, mutta muistan millaista oli ensimmäinen seksi toisen synnytyksen jälkeen. Muistan kätilön kädet olkapäilläni, kun hän totesi sua taitaa vähän ponnistuttaa. Kun oikein pinnistelen, muistan vastasyntyneen tuoksun. Kun lämmitän kauratyynyn kipeitä hartioita varten, muistan miltä yläkropassa tuntui kolme päivää vanhan vauvan kanssa.
Eniten muistan ihmisten repliikkejä, lennähtäneitä lauseita jotka eivät ehkä olleet tarkoitettuja ihan niin merkityksellisiksi. Sen miten joku kehui, toinen loukkasi. Joku sytytti, toinen satutti. Sit se sanoi niin ja mä olin ihan että näin. Kursiivilla kirjoitettavia kirjaimia, jotka on painettu minuun polttomerkeiksi.
Tänään puin ystäväni kanssa niitä pahimpia sanoja ja tekoja, niitä jotka muistaa ehkä ainiaan. On mahdotonta pakottaa itsensä unohtamaan, ehkä on myös asioita joihin sopii termi anteeksiantamaton. Joskus tekisi mieli vaihtaa mielessä pyörivät oman elämän elokuvauusinnat ensi-iltoihin, korvata pari menneen maailman puhelinnumeroa uusien ohjelmistojen salasanoilla. Olla ajattelematta sitä mitä tapahtui viidennellä luokalla tai vuosi sitten, pyyhkiä pois yksi iljettävä tekstiviesti tai se aivan järkyttävä asukokonaisuus jossa esiteininä tanssahtelin serkkuni häissä. Olla miettimättä ei-mitään, muistaa vain tässä hetkessä tärkein.
No mutta. Ehkä Alzheimer aikanaan korjaa kaiken.