Uusiovuosi
Pääsimme jouluksi kotiin. Muuttopäivänä apujoukot kantoivat kolmanteen kerrokseen pöytiä, tuolia, sänkyjä, lipastoja, muistoja ja mielettömän (nimenomaan merkityksessä vailla mieltä olevan) määrän keittiötarvikkeita kahdesta osoitteesta. Tavarat ovat pikkuhiljaa löytäneet paikkojaan, pedit on pedattu raitalakanoilla ja kaikilla patjoilla on nukuttu makoisia unia. Vielä puuttuu katosta lamppuja, makuuhuoneesta kaikki kalusteet, ikkunoista verhot ja häkkivarastosta tolkku. Vaatehuone on vuorattu lattiasta kattoon eikä vaatteillamme silti ole tilaa missään. Sadattelua aikaansaavasta sotkusta, aina askeleiden tielle osuvista nyssyköistä, vietävistä vaatekasoista ja hyllyn pystyttämistä odottavista kirjavuorista huolimatta: tämä talovanhus tuntuu jo kodilta.
Asuinpaikan muutto on aina muutos, pienempi tai suurempi. Nyt hynttyynsä pisti yhteen kaksi erilaista yksikköä, omat kulttuurinsa luonutta perhettä. Ilman kipinöitä, kyyneleitä ja kiistoja ei yhteinen taival ole alkanut – omaa tai toisen käytöstä on kritisoinut, kieltänyt, koittanut käsittää ja kyynelehtinyt itse kukin. Kolmikossa on helppo jäädä ulkopuolelle, Elsa on aina parempi prinsessavaihtoehto, kaikki eivät voi olla ensimmäisenä ovella kun kisataan portaikossa. Tässä joutuu väkisinkin sietämään, ymmärtämään, kääntämään omat kasvatuskeinonsa kohti peiliä ja ennen kaikkea keskustelemaan. Saako sängyissä hyppiä, pitääkö ruokaa maistaa, kuka saa valita iltasatukirjan?
Oma pää ei ihan ole pysynyt muutoksissa mukana, ja pikkuhiljaa ajatukset ja tunteet purkautuvat ulos (tapani mukaan yleensä kyynelkanavien kautta, aika raskas tyyli kommunikoida sekin). Takana oleva syksy oli melkoinen myllerrys, eikä koko kulunut vuosikaan mitään tasaista seilausta ole ollut. Nyt kun loma on hellittänyt työstressin kiristyksen hartioilta, on kropassa selvästi tilaa kaikille muille kokemuksille – ja väsymykselle. Nyt vain pitäisi olla itselleen ja toisillekin armollinen: jos ensimmäiseen 24 tuntiin perheenä ajoittuu myös vuoden odotetuin ja ladatuin perhejuhla, ei ehkä millään mittapuulla voi olla täydellistä. Vaikka saimme kuusen koristeltua, graavilohet leivälle ja löylytkin joulusaunassa, ehkä huikean juhlan sijaan kannattaa nyt toivoa lokoisaa arkea. Pieni pala realismia ei siis olisi pahitteeksi: kaapit eivät tällä porukalla pysy konmaritettuina, kolmesta lapsesta lähtee enemmän ääntä kuin kahdesta ja kahvia keittävä mies jättää jälkeensä ruskeita puruja.
Enkä väitä, etteikö tämä kaikki jännittäisi. Pelottaisikin. Kuka hullu uskaltaa kokeilla parisuhdetta siinä kerran niin tylysti epäonnistuttuaan? Omat epävarmuuteni tykyttävät takaraivossa ja kurkottavat esiin jostain aortan takaa. Entä jos tälläkin kertaa?
Kun siivosin vanhaa, tyhjää kotiamme, muistot edellisestä muutosta tulvivat mieleen. Miten sekavissa tunnelmissa silloin kannoinkaan kynnyksen yli tavarakuormaa, kaksivuotiasta ja muutaman kuukauden ikäistä. Miten kaikki tuntui olevan kuin huonosti käsikirjoitetussa tv-sarjassa, jonka sivurooliin minut oli napattu kassajonosta, kysymättä. En tiedä muovaako mikään enää minuuttani niin kuin tuo ero, pääseekö pettymyksestä yli edes uudella onnella vai säilyykö pieni särö sydämessä siihen asti että se lakkaa lyömästä.
Alakulon aalloista huolimatta olen aivan hykerryttävän sykerryttävän onnellinen, epäuskoisena itseäni nipistelemässä ja tästä elämän uudesta käänteestä tohkeissani. Teen kaikkeni painaakseni muistiin ne pienet onnen hetket, joita viime viikkoihin on uudessa kodissa mahtunut. Se toteutunut aikuisiltapala sohvalla kaikkien lasten nukahdettua. Yhdessä pelattu Afrikan tähti tai kahvintuoksuiseen keittiöön tassuttelu aamuhämärässä. Lasten riemu (ja aikuistenkin) uudesta pihasta leikkipaikkoineen, välähdykset tulevasta kesästä ja parvekkeelta paimentamisesta. Kylässä käyneet läheiset, ystävät ja sukulaiset, jotka ihastelevat samoja ikkunalautoja kuin minäkin. Keittiössä kokkaava mies. Eteisessä vastaan tuleva lämpö. Ulko-ovelta alkavat mahdollisuudet. Ja tämä sekalainen lauma, jonka tulevat menot merkitään nyt perhekalenteriin.
Sillä nyt, juuri nyt, ei ole aika muistella menneitä vaan tihrustella tulevaan. Vuoden viimeinen päivä, uusi vuosi jo aivan ovella kolkuttamassa. Minä toivon alkavaan vuoteen terveyttä, kärsivällisyyttä, aikaa ja avoimuutta. Uudenvuoden lupauksena aion patistella itseni lenkille kerran viikossa ja pyytää tämän suorituksen saavuttamiseksi toisen aikuisen apua ilman epäröintiä. Lupaan myös tarkentaa katseeni isosta kuviosta pieniin hetkiin, hengittää syvempään kun vanhemmuushermo on vaarassa katketa sekä arvostaa lämmintä aamukainaloa vielä silloinkin kun se on muuttunut ihmeestä arjeksi.
Vuoden viimeisenä iltana lapset ilakoivat uudessa mummolassa, mies ahkeroi työmaalla ja minä sain kaivatun oman aikani. Ja nyt aion sujauttaa juoksulenkistä raukean ja talviherkkujen turvottaman ruhoni uuteen kimmeltävään alepaitaan, punata huulet ja valmistautua ilotulitustreffeille.
Ihanaa uutta vuotta, olkoon se edeltäjäänsä vielä valoisampi!