Viikko vailla lapsia

Vietin viikon lapsettomana.

Pienokaiset lomailivat isänsä kanssa, minä olin vapaa kaikista vastuista. Etukäteen ajattelin (kuten ehkä joka toinen perjantai), että nyt kyllä olen ihan vaan tekemättä mitään, tai ainakin teen kaikki ne asiat, jotka normiarjessa aina vaan jäävät paitsioon. Siis sekä ne sellaiset, joihin liittyy latte ja laiskanpulskea lukeminen ja ne, jotka kulkevat edelleen kallonsisäisessä kotityökalenterissa ja tottelevat nimiä Ikkunanpesu tai Keittiön kaapit.

No, ihan melkein onnistuin. Olin aika rennosti, tein aika paljon, en siivonnut kaappeja.

Juhlin juhannusta ystäväni ihanassa talossa hiljaisen kylätien varrella. Söimme aamusta iltaan saman pirtinpöydän ääressä, saunoimme koivuntuoksussa ja viuhahdimme pellonlaidassa. Ruodimme yläastemuistoja ja äitisuhteita, suunnittelimme peltoterapiaa ja eheyttäviä maatuskanmaalauskursseja.

Vietin verkkaisia tunteja hyväntuoksuisessa kainalossa, kävin syntisessä päiväsaunassa ja kokkasin avokadopastaa kahdelle. Sanoin tykkään susta.

Kävin minilomalla Helsingissä, tapasin pääkaupungissa parhaita ystäviä ja pelkäsin metrossa riehunutta rasistia. Kulutin Marimekon tehtaanmyymälässä niin paljon aikaa, että ulkona tyyni muuttui myrskyksi. Kävin projektitapaamisessa puhumassa kehitysyhteistyöstä, söin hienon lounaan ja join ensimmäistä kertaa kahvia suuren mualiman malliin Starbucksissa. Yövyin ystävän sohvalla, tilitin tuntoja roseelasi hyppysissä ja opin, että Paperi T oli luokkakaverini lukiossa. Tunsin itseni vähän vanhaksi.

Jumppasin reisilihakset riekaleiksi, paransin maailmaa tiistai-iltana terassilla, tein täsmäiskun alennusmyynteihin ja ostin pienokaisille petivaatteet. Tein ruokaa ehkä kerran koko viikon aikana – ellei sitten lasketa niitä lukuisia halloumisalaatteja, joita itselleni köökissä kasailin.

Siivosin minä myös. Luuttusin lattiat, pyyhin pölyt, pistin kerrankin parvekkeen ihan kunnolla kesäkuntoon. Siirtelin kotona kalusteita paikasta toiseen, ripustin uudet verhot ikkunaan ja kasasin kaksikolle kerrossängyn. Luukutin Adam Lambertia ja moppasin selän hikeen. Rymsteeraus omissa neliöissä saa aina aikaan saman ilon ja kepeän olon: meillä näyttää taas enemmän siltä, miltä minusta tuntuu. Äsken siemailin viinipullon viimeisiä pisaroita parvekkeen kirjavassa kesäpesässä, kuuntelin juopuneiden kaupunkilaisten ölinää ja lokkien ulinaa, en oikein osannut keskittyä kirjaani.

Tänään lomalapset palasivat kotiin. Esikoinen ei meinaa pysyä pöksyissään, ja iltapalalla käymämme vakiokeskustelu päivän parhaasta asiasta oli loogisesti huominen – silloin hän täyttää viisi vuotta ja kotimme muuttuu kekkeriareenaksi. Mansikkakakun ainekset odottavat jääkaapissa ja lahja vaatehuoneessa, naapurikaupasta löytyivät mustavalkoiset kattaustarpeet ja naapurista lainakahvikupit. Jos taas alan liikaa ajatella ison pienen poikaseni ikää ja ihmeellisyyttä, menen vallan haikeaksi. Kuopus kyselee kokka hinä häytän ja yrittää ymmärtää, mitä syksy tarkoittaa. Minä odotan jännityksellä, miten ensimmäinen kerrossänky-yö sujuu, kuka putoaa ensimmäisenä ja saisinko kerrankin nukkua yöni rauhassa.

Tai no, sainhan minä, juuri viikon verran. Kumman pitkä aika, joka kuitenkin meni niin kovin nopeasti. Tällä lomamoodilla ja levänneellä mielellä onkin hyvä jatkaa kohti kotiäitihenkistä heinäkuuta. He eivät tiedä mitä tekevät on sekin vasta puolessavälissä.

 

PS. Ensi kerralla kuviakin. Ja sitä odotellessa kannattaa etsiä Instagramista @inkerikin.