Viime yönä vaihtui elokuuksi
Viime yönä vaihtui elokuuksi. Astuin aamulla parvekkeelle, haistoin viileässä ilmassa jo selvän viittauksen syksyyn. Kaupunki oli hiljaa, minua fiksummat ihmiset nukkuivat kai pidempään kuin puoli kahdeksaan edes lauantain kunniaksi. Kotini oli vaiti, lattia tuntui kylmältä mutta en vielä suostu luopumaan paljasvarpaiskaudesta.
Kiskoin lakanat pyykkikoneeseen, sitten keräsin olohuoneen leluräjähdyksen osaset paikoilleen. Survoin tusinan verran muumikirjoja pursuilevaan hyllyyn, pilkoin junaradan palasiksi, niputin hullunkuriset perheet ja kahmin muovieläimet yhteen. Vältin istumasta aloilleni, jotta samalla puuskalla päihittäisin myös keittiön tiskivuoren. Heilutin imurilla pahimmat villakoirat karkuun, pyyhkäisin kylpyhuoneen hanan kiiltäväksi jotta se veisi huomion pois nurkkien nuhjusta. Asettelin tyynyt sohvalle, kahmaisin käsinojan kolosesta kourallisen muroja. Koitin karistaa mielestäni kuluneen viikon kurjat tunteet ja pudistella pois harteilla tuntuvan painon.
Olin heinäkuussa hyvin paljon yksin lasten kanssa, viimeisen viikon ihan kokonaan. Viidennen päivän kohdalla se alkaa aina tuntua. En jaksaisi sisarusten kinastelua ja kivahdan eteisessä kun uloslähtö on aina jonkinasteinen sirkus. Kiroan hiljaa sängyssäni pitkin yötä pyörivät terävät kyynärpäät, otan viisivuotiaan nukutusväninät vittuiluna. Käännän katseen pois kun sohvatyynyistä rakennetaan temppurata, vessasta huudan mitä nyt taas kun alkaa kuulua itkua. Huokailen ruokakaupassa mitä ihmettä me nyt tänään syötäisiin niin, että seuraavana päivänä voin lukea lehden mielipidepalstalla avautumisen nykyvanhemmista jotka antavat lastensa terrorisoida ja päättää perheen ruokavalionkin. Irvistän tiskialtaalle kertyville kauramaitotölkeille, ulkoistan lounastarjoilut ravintoloille niin että tilin saldo alkaa tuhahdella. Paistan päivälliseksi banaanilettuja.
Ärsyynnyn siitä, että olen yksin. Yksin tässä nukutan taas, yksin raahaan itseni ja lapseni terveyskeskukseen kun joudun käymään lääkärissä. Yksin huolehdin rattaisiin uuden renkaan hajonneen tilalle. Yksin imuroin eteisen matolle kaadetut leikkipuiston hiekat, yksin yritän selittää miksi muumiot ei osaa puhua tai miksi isi asuu eri kodissa. Yksin keitän puuroa yhdelle ja voitelen leivät toiselle, yksin kippaan kaiken biojätteeseen kun ei mahaan kuulemma mitään mahdukaan.
Ja tiedän, että tämä on liioittelua ja vain puolikas totuus. Onhan minulla vapaat viikonloppuni halloumisalaatilla ja ilman vastuuta, illat jolloin pääsen jumppaan ja voin vähät välittää siitä pyyhkikö joku jugurtilla koko pöydän. Rattaiden renkaastakin puolet kustansi entinen puoliso. Ja on meillä myös lasten kanssa hyvin usein seuraa: puistossa, museossa, kotona tai kylässä. Silti olen niin heikko, että lapsia nukuttaessa tekisi joskus mieli edelleen itkeä. (Ja kun he sitten nukahtavat, katson kahta täydellistä enkelilasta, ihmettelen mikä tässä nyt muka taas oli niin rankkaa ja tunnen huonoa omaatuntoa jostain epämääräisestä.)
Nyt istun yksin siistissä kodissani, odotan että pyykkikone pysähtyy ja kahvi on tippunut. Nyt aloitan viikonlopun, maanantaina menen töihin. Voisi kai olla dramaattinen ja toitottaa loman loppumista ja viimeisiä kesäpäiviä; itsehän vain odotan pääsyä toimistolle, palavereihin, aikuislounaille ja aivotoimintaa vaativan ajanvietteen pariin. Olen myös aika varma, että helteet alkavat sillä sekunnilla kun astun avokonttorin ovesta sisälle – ja ilakoin ajatuksella puolikkaan työviikon mahdollistamista rannallekarkauspäivistä.
Odotan päiväkodin ovien aukenemista, vaikka olen autuaasti unohtanut mitä kaikkea tuo laitoshoito tuokaan tullessaan. Nyt pitäisi muistaa nimikoida, ostaa uudet tossut, etsiä taloudesta asia nimeltä kurahanskat ja kaiketi karaista lapset tulevia tauteja varten maitohappobakteereilla. Aivan sama mikä entero sieltä seuraavaksi tulee, kunhan saan apua aamupalatarjoiluihin, kahden ikiliikkujan aktivointiin ja kasvatukseen. Kunhan joku muu tekee sen toisen lämpimän ruoan.
Odotan, että laiskat aamukymmeneen venyvät kahvinjuonnit vaihtuvat minuuttiaikataulutettuihin aamutoimiin. Että voin suunnitella verkkosivu-uudistuksia ja syksyn koulutuksia enkä huomisen lounasta. Että opin taas bloggaamaan muustakin kuin omista tunteista, lasten touhuista ja niistä syödyistä lounaista (näin hyvin sujuu, huomaatteko?).
Tämä kesä on sateineen ja koleine keleineen jäänyt monokulttuurimme mieleen yhtenä ankeimmista, ja omaakin muistia pitää ihan pinnistellä aurinkoisia kesähetkiä etsiessään. Olihan niitä: kasteinen maa kimmelsi juhannuksena Iitissä, maalle mummilaan taas osuimme juuri sillä viikolla kun lämpötila oli lähes päivittäin likellä kolmeakymmentä. Särkänniemen Koiramäessä poltin olkapääni, Kukkaisviikolla otimme ilon irti katuruoasta kuumassa auringossa. Olen istunut terassilla, pulahtanut järveen, kävellyt käsi kädessä, syönyt jäätelöä ja juonut jääkahvia lasten leikkiessä apinoita jossain kauempana.
Olemme kävelleet kaupungilla, pyörineet puistoissa, istuneet katujunan kyydissä ja ihmetelleet alpakoita torilla. Olen istunut siideri kourassa laivan kannella ja polkenut pyörälläni Pispalan Pulteriin. Aika usein kuitenkin sitten alkoi sataa.
Emme ole olleet lasten kanssa lainkaan rannalla, pisamani ovat jääneet puolitiehen ja kahdet pienet sandaalit ovat edelleen jossain vaatehuoneen uumenissa. Onneksi jätin kesämekot hankkimatta ja uudet bikinit ostamatta, aika vähälle käytölle olisivat moiset jääneet. Ja onneksi sain muutettua parvekkeemme lokoisaksi kesäpesäksi – lasitettuna se kerää päivän lämmön silloinkin, kun mittarit eivät helteisiin aste kipua. Keltaisella sängyllä voi kelliä, lukea kirjaa lasten nukahdettua tai loikoilla poikakaverin kainalossa viinilasi kädessä. Parvekkeella voi myös leikkiä eläintarhaa tai maatilaa, lukea seuraavan luvun Vaarallisesta juhannuksesta tai vaikka istua kylpyammeessa pikkusiskon kanssa. Ehkä siellä voi tuulettaa peittojen lisäksi myös itsensä.
Minua ei haittaa, että ”loma” loppuu, ehkä tätä ”kesää” on jo katseltu ihan tarpeeksi. Tämän viikonlopun tavoitteena on saada mansikat pakastimeen, petivaatteet puhtaiksi, tulevat aikataulut kalenteriin ja niskahieronta. Noiden välissä jos vaan hengittelisi, niin olisi hyvä.
Taas sataa.
(Onko muuten oikein tunnustaa, ettei yhtään pidä Scandinavian Music Groupista, vaikka aikanaan Ultra Brata fanittikin? Ehkä taustalla on elinikäinen katkeruus Joel Melasniemen varastamisesta – olisinhan itse teinirimpulana ollut paljon parempi vaihtoehto tyttöystäväksi. Onneksi Kerkko Koskinen tuntuu edelleen uskolliselta ja Sateentekijä toimii tänään äärimmäisen hyvin.)