Viisvee

Esikoisestani tuli tänään viisivuotias.

Yllätimme poikasen aamulla lahja-arsenaalilla, yllätyin siitä miten luontevasti kiitos kajahti ilmoille onnittelun jälkeen (päiväkodin tapakasvatuksen ansiota?) ja samalla koitin saada uutta kirjaansa hiukset silmillä tutkivasta lapsesta virallisen syntymäpäiväpotretin. Myöhemmin päivällä juhlahumuun saapuivat kauan odotetut kaverit ja kymmenkunta tärkeää aikuista. Kummit, mummit, naapurit ja varamummot vuorottelivat kahvipöydässä lapsilauman kanssa, kakku oli parasta ikinä ja kynttilätkin sammuivat viidennellä puhalluksella. Päivänsankarin toivetta muumimaisista lahjoista oli kuunneltu, ja kirjahyllyssämme on nyt varsin vaikuttava Tove Jansson -osasto. Lapset leikkivät kotia kerrossängyssä ja kirjastoa parvekkeella, lopuksi järkkäsimme jatkot sisäpihalla katuliitujen kera.

Mennee taas hetki siihen, että osaan luontevasti kertoa lapseni olevan viisivuotias. Vastahan hän täytti neljä – ja juuri toissapäivänähän minä pitelin tuota toistametristä pitkäsäärtä alle puolen metrin mittaisena kapaloituna rinnallani. Toisaalta on vaikea muistaa aikaa, jolloin poikasta ei ollut. Tai aikaa, jolloin hän ei ollut juuri tällainen kuin nyt. Tai aikaa, jolloin hän ei osannut lukea.

Ihana, taitava, huikea ja herkkä poikani. Lapsi, joka tuntee lintulajit paremmin kuin äitinsä ja erottaa lokitkin toisistaan pelkän äänen perusteella. Ihmistaimi, joka imee itseensä uutta tietoa ja jonka pää pursuaa kysymyksiä kaikesta mahdollisesta. Mikä on elämä? Miksi Mörkö on niin kylmä? Haluatko äiti sinä sitten vanhana ruokkia ötököitä? (Eli aionko minäkin kuolla.)

Tuo paikasta toiseen juokseva, aloilleen vain kirjan kanssa asettuva, voimakkaasti tunteva ja raastavan riehakkaasti tahtova poika on se, joka teki minusta äidin. Hän kasvattaa minua joka päivää, kasvaa rinnallani ja haastaa ajattelemaan totuttujen ympyröiden ulkopuolella. Hän katsoo maailmaa suurilla sinisillä silmillään uteliaana, kyseenalaistaa kaiken, muistaa hämmentävän paljon ja analysoi niin taidemuseon teoksia kuin päiväkodin pihalla kiusanneen pojan hypoteettisia syntymäpäiväonnitteluja (”Se varmaan sanoisi että ei-hyvää syntymäpäivää. Ja siksi sitä ei ole kutsuttu.”).

Hän on poika, joka pitää vauhdista, ei halua leikata hiuksiaan, rakastaa sushia ja silliä sekä inhoaa kaikkea missä on sipulia. Hän suhtautuu varauksella uuteen ja vaikeasti muutokseen, toisinaan omatkaan aivoni eivät taivu tuon pienen mielen liikkeisiin. Ilolla seuraan sitä, miten hän käyttäytyy ystäviensä seurassa ja kuinka luontevasti leikit sujuvat, päivä päivältä syventyvä suhde pikkusiskon kanssa suorastaan sulattaa sydämen.

Taas alkaa uusi vuosi pienen ihmisen elämässä. Iästä on tullut numero, josta ollaan kovasti tohkeissaan ja syntymäpäivistäkin sen luokan spektaakkeli, että täpinää on ollut havaittavissa jo viikkojen ajan. Toistaiseksi kuitenkin selvisin ilman ongintaa tai muuta ohjelmaa, teemaväritkin olivat vanhat tutut. Ja kohta koittaa se emännöinnin kiitollisin hetki: jääkaapissa kutsuvasti viittilöivä pingviini johdattakoot viimeisen kakkupalan kohti viisivuotiaan äidin suuta.

Mutta vielä yksi juttu ennen sitä. Kummisetä lahjoitti poikaselle tyhjillä sivuilla täytetyn kirjan, jonka ensimmäiseksi ajatukseksi oli kirjattu ”Aina kun kaadut, nouki jotain mukaan noustessasi.” Kun iltasella pohdimme lausahduksen syvempää merkitystä, halusi lapsi täydentää sivua ja alkoi tuhertaa kynällä. ”Aina kun kaadut, nouki jotain mukaan noustessasi. Vaikka kastematoja, jos vaikka on menossa onkimaan. Tämä tässä on mato.”

Aika fiksu tyyppi. Äitinsä poika. Ihana isoveli. Ja valloittava #viisvee!