Yksi plus yksi on viisi

Sisuksissa sykkii jännitys, odotus, ilo ja piilevä paniikki. Uusi vuosi otetaan vastaan uudessa kodissa, jossa koitetaan sovittaa yhteen kahden perheen kulttuurit, kaksi prinsessaharhaista nelivuotiasta ja kaksi itse tiskinsä hoitamaan tottunutta aikuista. Luvassa on taatusti törmäyksiä ja tottumista, joustoja ja jokunen väärään kohteeseen unohtunut talvihanska. Salaa kuitenkin kuiskaan, että jo kerran kuopattu haaveeni parisuhteella yhteen liimatusta perheestä on toteutumassa. Se on ihan ihmeellistä.

Elämän kuljettaessa eteenpäin sitä huomaamattaan luo itselleen tietyn identiteetin. Vasta nyt, vuokrasopimustani haikein mielin irtisanoessani ja uutta arkea arvaillessani olen hoksannut, miten kuluneet neljä (!) vuotta tämän trion päämiehenä ovat minuuttani muovanneet. Kyse ei ole pelkistä seinistä – vaikka toki niilläkin on osansa. Olen saanut yksin valita olohuoneen harmaan sävyn ja sutia keittiön seinän mustaksi. Sisustus ei ole kaivannut kompromisseja (mutta päättäväisyyttä siitä on kyllä jonkin verran puuttunut, taulut kun eivät päätyneet seinälle tässä kodissa sitten ollenkaan) eikä viikon ruokalistassa ole tarvinnut ottaa huomioon kuin omat mieltymykset, yksi sipuli-inhoaja ja yksi joka vaatii perjantaipizzaa koko matkan päiväkodilta lähikauppaan. 

Kolmikkomme kodin kuningattarena olen tottunut tekemään paljon yksin, ja myös iloitsemaan siitä. Huomaan nyt, että aika iso osa minua on määritelty perhetilanteeni mukaan. Olen kieltäytynyt surkean, sääliä kaipaavan yh-raakin leimasta ja valinnut mieluummin reippaan, arjessa sutjakkaasti selviytyvän sinkkuäidin valokeilan. Joskus on raskasta, usein on väsyttänyt, enkä todellakaan ole supermutsi tahi täydellisyyden suorittaja, mutta arkipaletin tämän päädyn pyörittämisestä olen kyllä ollut ihan aidosti myös ylpeä. 

Entä nyt sitten? Joudun viikkaamaan arkisen sankariviittani ja asettamaan sen vaatehuoneen hyllylle kalsareiden viereen. Miehen kalsareiden! Herra tietää, miten sopeudun eloon saman katon alla ihan aikuisen pojan kanssa. Osaanko olla emännöimättä, heittäydynkö avuttomaksi hempukaksi, pyydänkö aina pidempää puoliskoa kurkottamaan ylähyllylle vai jatkanko tiivittä suhdettani keittiöjakkaran kanssa? Joko nyt saan ne saakelin taulut seinälle? Vaihtuuko pikkukauppa Prismaan ja treffi-illat tuulipukuihin, vieläkö pussataan aina nähdessä ja lähdössä? Entä osaanko oikeasti vaalia sohvalla syötyä kahdenkeskistä aikuisiltapalaa, jota niin monesti olen ylistänyt ja kyynelsilmin kaivannut? Tunteiden tuulettamiseen on onneksi tilaa kolmen metrin tuolla puolen huitelevan huonekorkeuden ansiosta.

Vaan entäpä lapset! Uutinen uudesta kodista uudella kokoonpanolla on otettu vastaan vähän epäilyttävänkin positiivisesti (”aivan mahtava idea!”), joten kriisit koittanevat vasta kun tavarat on kannettu ihan tylsän yök olet ihan tyhmä en koskaan halua asua täällä -kynnyksen yli. Tällä hetkellä pohditaan vasta sitä, kuka nukkuu missäkin sängyssä. Arjen aikataulujen kanssa selviytyminen tulee olemaan ihan oma lukunsa, kun yhteen perhekalenteriin yritetään kirjata kolmivuorotöitä, vuoroviikkolapsia, konferenssimatkoja ja kaksi tanssikerhoa. 

Miten yhdistetään kaksi perheellistä pariskunnaksi? Esikoistaan odottaville tarjotaan neuvolassa perhevalmennusta, opasvihkosia ja vertaistukiryhmiä. Uusiokuvioita ei uskalla edes googlailla, kun päätyy vain potemaan syyllisyyttä puolittaisesta vanhemmuudesta ja näkee naamansa pahan noitaäidin taikapeilissä. Minä koitan muistaa, että aika moni asia ratkeaa vain keskustelemalla, mutta kaikkia vaikeuksia ei ehkä viitsisi ratkaista ennen niiden ilmaantumista. Väitän myös, että halukkuus nurkissa lojuvista likaisista sukista nalkuttamiseen on kohtalaisen vähäinen, kun niiden omistajan tietää olevan omien unholasta kaivettujen unelmien täyttymys. 

Pian postiluukkuun liimaillaan kaksi sukunimeä ja lastenhuoneen herruudesta taistelee kahden sijasta kolme. Sitä ennen on tietysti ohjelmassa kaikki perinteiset muuttostressin elementit, kuten vaikkapa häkkivaraston ratsaus ja vaatehuoneen viimeiseen nurkkaan kätketyn muistolaatikon merkityksen kyseenalaistaminen. Pientä pintaremonttiakin tehdään, mutta vasta sitten kun muuttoillan päätteeksi on kilistetty punaviinilasillisilla. Uusiksi taitaa mennä myös blogini kuvausteksti, kun yksi nainen, kaksi lasta, kolme huonetta ja keittiö täydentyy parilla bonuksella.