Yksin huoltaja
Iltaisin olen usein yksinäinen.
Kun suljen perässäni lastenhuoneen oven ja pesen kasvoiltani meikit ja vanhemmuuden, kun siirryn sohvalle ja laitan television päälle painaen refleksinomaisesti samalla äänenvoimakkuuden nollaksi. Kun haalin itselleni iltapalaa, katselen komediasarjoja, selailen puhelimella somea. Silloin olisi ihanaa saada vierelle joku, sellainen tärkeä jolle voisi kertoa työpäivän huonoimmat vitsit ja lasten suusta kuullut höpölipöpölit. Että olisi jonkun kädet minun hiuksissani, toinen arjen ramaisema joka olisi laittanut tiskikoneen päälle.
Kun käyn yksin nukkumaan sänkyyni, johon mahtuisin vaikka poikittain. Kun yritän olla miettimättä sitä miltä tuntuu taas kerran käydä yksin nukkumaan. Kun painan pään tyynyyn ja väistämättä kuulostelen kerrossängystä kuuluvaa kahinaa. Yritän nukahtaa ennen kuin kukaan tassuttelee viereeni, yritän ajatella jotain ihanaa joka muuttuisi yön aikana uneksi.
Luin hetki sitten keskustelupalstalta ketjua yksinhuoltajien arjesta. Joukkomme tuntuu jakautuvan kolmeen leiriin: On ne, jotka ovat täysin tyytyväisiä omaehtoiseen elämäänsä eivätkä kaipaa miehenlurjuksia rinnalleen. On ne, jotka kokevat kaiken yksin tehdyn kaksin verroin raskaampana ja tyytyvät katkeraan kohtaloonsa vain pakon edessä. Ja sitten olemme me, joilla on ihan toimiva arki, elämä järjestyksessä, pussailukaverikin kenties, mutta silti aina pieni kivulias kohta sisuskaluissa jäytämässä.
Minä olen yksinhuoltaja vain Kelan lapsilisälaskurissa, en siis kai oikeutettu valittamaan yksillä hartioilla lepäävästä vastuusta. Meillä on lasten isän kanssa yhteishuoltajuus, hän on pienten kanssa keskimäärin kolmanneksen viikosta ja välimme ovat asialliset. En kaipaa tuota parisuhdetta, vain vaivoin saan edes mieleeni kadonneen ydinperhearjen. Väitän olevani tyytyväinen elämääni, onnellinenkin. Silti olen ulkopuolinen niissä keskusteluissa, joissa hehkutetaan sinkkuäitiyden ihanuutta, vapautta ja itsemääräämisoikeutta. Sulla on kadehdittavan paljon omaa aikaa, eipähän tarvii katella mitään laiskaa äijää tai siivota sen sotkuja! Voi kuinka haluaisinkaan vaihtaa osan ajastani siihen, että voisin tehdä nelihenkisenä perheenä tylsiä nelihenkisen perheen asioita! Ja ihan mielelläni minä nalkuttaisin jollekin nurkissa pyörivistä likaisista sukista, jos niissä hionneet jalat kävelisivät viereeni iltaisin.
Moni asia on kiinni omasta asenteesta, tahdonvoimasta tai itsetunnosta. Omaa elämäänsä on myös helpompi arvostaa, jos on valinnut sen itse – jos pakenee paskaa parisuhdetta tai vartavasten hankkiutuu ainoaksi vanhemmaksi, löytyvät ilon aiheet yksin lasten kanssa vietetystä arjesta yksinkertaisemmin. Jos taas on petetty, jätetty, pakotettu ytimen ulkopuolelle – silloin uuden arjen nieltävissä palasissa on karvas maku.
Kun joku heittää yh-keskusteluun kommentin no eipä se paljoa eroa parisuhteesta, mies tulee väsyneenä töistä eikä jaksa osallistua lasten- tai kodinhoitoon, näen punaista (enkä pelkästään siksi, etten ymmärrä tuollaisia miehiä tai moista sietäviä naisia). Minäkin saatan tulla väsyneenä töistä (päiväkotiin), mutta ei kukaan kysele tai kommentoi osallistumistani. Minä en osallistu, minä järjestän. Jos en laita ruokaa, meillä on nälkä. Jos en vie roskia, kotona haisee. Jos en lue iltasatua, varaa neuvola-aikaa, osta talvihaalareita, ilmoita päiväkotiin hoitoaikoja ja erityisruokavalioita, suunnittele kaikkia menojani kalenterin kanssa, pese lasten pyykkejä, leikkaa neljääkymmentä pientä kynttä kerran viikossa…niin, en oikeastaan tiedä mitä sitten tapahtuisi. Joskus tekisi mieli kokeilla, sanoa vaan että en mä tiedä en oo ajatellut.
Yksin koetussa vanhemmuudessa rankinta ei kuitenkaan ole se, että toinen käsipari puuttuu. Kohtalaisen kepeästi tämän arjen handlaa, kun pitää riman riittävän matalalla ja keittää tarpeeksi tummaa kahvia. Käsien sijaan kaipaan toista sydäntä, toista päätä, niiden tunteiden jakamista jotka vain omien lasten vanhempi voi tajuta. Tuossa keskusteluketjussakin joku mainitsi yksinhuoltajuudessa hankalimmaksi sen, että henkinen vanhemmuuden jakaminen puuttuu. Fyysinen toisen vanhemman puuttuminen näkyi ehkä konkreettisemmin vauvavuoden aikana – olisipa sen yökukkuneen käärön voinut tuikata jonkun toisen käsivarsille, olisipa jollekin voinut sanoa ”katotko näitä hetken” kun olisi itse käväissyt viemässä roskat tai kipaissut juoksulenkin korttelin ympäri. Kun lasten hoivaaminen helpottuu, korostuu toisen aikuisen poissaolo toisella tapaa. Kenelle voi kertoa, miltä tuntuu kun kuopus sanoo rakastavansa? Kuka ymmärtää, miten esikoisen raivokohtaus pitäisi käsitellä? Se kirpaisee, että toinen ei ole paikalla näkemässä ensiaskeleita, uniikkia tanssiesitystä, yhdessä pelattua lautapeliä, irronnutta maitohammasta tai ikäväitkua. Ja se vasta kirpaiseekin, jos minä itse en ole.
Minulla on tarve jakaa, siksi kai aikanaan aloitin bloginikin. Kun puoliso poistui vieruspaikalta vanhemmuudesta, kohdensin sanani muualle. Olen juuri se ärsyttävä äiti-ihminen, joka jakaa Facebookissa lasten hassuja lausahduksia ja tuuttaa kanavat täyteen suloisia kuvia omista rakkaistaan. Olen se, joka avautuu asioistaan pahaa-aavistamattomalle puistotuttavalle tai vatvoo samoja ongelmia vuodesta toiseen kaverin keittiössä. Kuormitan ystäviä äitiysjutuilla, etsin ymmärtäviä sanoja neuvolassa. Kerran olen soittanut kuopuksen kummitädille keskellä yötä, kun vauva oksensi kuumeisena enkä kestänyt huoltani yksin. Aika usein puhun lapsille ääneen sen, mitä ehkä toteaisin toiselle aikuiselle: oottepa te suloisia, kato nyt miten hienosti leikitte yhdessä. Poikaystävällekin paapatan kaksivuotiaan ponileikit sanasta sanaan (ja hänkin jo aloittaa WhatsApp-viestittelymme legendaarisilla sanoilla Heippa. Huhu!).
Ja aika usein, kun en keksi muuta, kerron päivän aikana päässä pyörineet ajatukseni teille siellä. Jaan sanat ja kuvat, sensuroin tunteista vain terävimmän kärjen.
Joskus tuntuu siltä, että voisin lainata omasta elämästäni palasia Salattujen elämien käsikirjoitukseen. Tässä kun on tätä kaikenlaista. Viime yönä nukahdin miehen syleilyyn, aamulla ovellani summeria soittivat iloiset lapset hieman liian aikaisin. Eilen kuopus sai jalkaansa lasinsirun, lapset olivat isällään, minä töissä, lääkärikäyntiin tarvittu Kela-kortti äitin kotona. Päiväkodin vasu-keskustelua ennen kysellään varovasti, voimmeko isän kanssa istua saman pöydän ääressä – samaa tiedustellaan minulta silloinkin, kun ravintolaillalliselle on tulossa myös samaisen isän kaveri. Kirjastossa kasuaali heilani saa kaksi kissakirjanmerkkiä lapsilleen, kun omani pyörivät lähistöllä.
Joskus olisi niin paljon helpompaa, kun tässä palapelissä ei olisi niin helvetin montaa palasta jotka yksin pitää saada paikoilleen. Ja jos joskus vielä saan saman vuorokauden sisällä nukkua miehen kanssa ja herätä lasten kanssa – ehkä vielä samassa tilassa – lupaan olla erityisen onnellinen.