Yksin kaksin
Jalkapöytien rusketusraidat ovat jo haalentuneet, tänään aloitin sukkakauden ja puin aamulla päälle järkevän takin. Otin kotoa kahvin mukaan päiväkotimatkalle ja kiersin kerrankin kauempaa puolen hinnan aamu-cappuccinot.
Kesäloma oli hyvä, täyteläinen ja lämminkin, mutta arkiaamu elokuun ensimmäisenä kuristi silti hieman kurkkua. Olinko lomalla ollutkaan, mietin, kun kaarsin tarhan ovelta tuttua reittiä kohti toimistoa.
Elokuu ei oikein osannut olla mitenkään päin. Kaikki odottivat kesän comebackiä, kyllähän se tästä vielä yllätyshelteiksi muuttuu. Mutta eipä tullut, pirulainen, jätti uusintarusketusta haikailleet odottamaan ensi vuotta. Me töihin palanneet onnittelimme itseämme loman ajoituksesta, katselimme koulutielle palanneita lapsukaisia ja saattelimme omamme uusien aikuisten kasvatettaviksi. Esikoululainen otti uuden alun aika raskaasti, kuopus tanssahteli kertomaan kesämuistoja kavereilleen. Nyt aamut menevät jo rutiinilla ja reippaasti, rituaalinurinaa kuullaan lähinnä vain maanantaisin.
Kesäsään tavoin olin itsekin hieman heikunkeikun koko elokuun ajan. Loman loppu ja arjen alku iskivät täysillä kasvoille ja kalenteriin, kun yks kaks piti kaivaa kaapista niin kurahousut kuin istuva jakku. Tuli tenavanettiä ja työhaastatteluja, jumppavaatteita, workshoppeja ja jäätävää väsymystä puoli yhdeksän uutisten aikaan. Suunnittelin jo tyroksiiniannoksen omatoimista tuplaamista, mutta ehkä tämän ruuhkavuotta muistuttavan menon uudelleenomaksuminen oli oikeutetusti hieman väsyttävää ilman hormonivajettakin.
Sillä onhan tämä nyt melkoista. Olla vähän kaikkea ja joskus jotakin ihan täysillä. Nainen, äiti, tyttöystävä, työntekijä. Ystävä, tytär, siskokin vielä. Oma itsensä siinä sivussa. Tämä pieni elämäni pusertui komeudessaan ja koomisuudessaan pieneen muistokapseliin, kun pari viikkoa sitten tiistaiaamuna yhtä aikaa tarjoilin kauraleipiä sohvalle Pikku kakkosen eteen, sovin puhelimessa saikkupäivän hoitovuoroja lasten isän kanssa, lohdutin hampaansa kolauttanutta esikoista, vilkuilin työviestejä ja tykkäysviestejä, vastailin nopeimmille myyntimiehille ja menestystä hihkuville kavereille, suihkin kuivashampoota tukkaan ja tuijotin omaa pärstääni Aamulehden sivulla. Kaksi vuotta sitten näin itseni kotiäitinä kortistossa, nyt patsastelin päällikkönä paikallismediassa ja koitin kertoa toimittajalle, mitä eroa on viestinnällä ja markkinoinnilla ja miksi avoimen lähdekoodin edistäminen on tärkeää. Päiväkodin portilla onniteltiin ylennyksestä (ihan samaa työtä minä vielä teen) ja lasten kanssa juteltiin siitä, miten voi päästä juttuaiheeksi. Jos vaikka tekee jotain erityistä, esimerkiksi tietää paljon Hectorista. Illalla lämmitettiin italianpataa ja katsottiin lastenohjelmat kainaloikkain.
Tiedän toistavani itseäni, kun kerron yhden vanhemman talouden hiertävimmäksi asiaksi henkisen yksinäisyyden lapsiin liittyvissä asioissa. Ei ollut sitä toista vierellä hihkumassa, kun kuopus oppi kävelemään, ei paijaamassa kun vatsatauti kaatoi patjalle tai turvaamassa kun esikoinen jännitti eskarin alkua. Saan ruokahuollon jotenkuten rullaamaan yksinkin, nimikoin kumisaappaat tarhaan ja luen iltasadut ilman itkuja, mutta monena hetkenä sitä on toivonut, että saisi jakaa juuri tämän tilanteen, tämän tunteen sellaisen toisen kanssa, joka pitäisi sitä myös tärkeänä.
Ja kyllä, lapsilla on toinenkin huoltaja, tokihan hänkin ottaa vastuuta. Kykenemme istumaan vierekkäin päiväkodin kevätjuhlassa ja vaihtamaan lasten kuulumiset WhatsAppissa, sairastupavastuissa vuorotellaan ja apua saa kun sitä vain osaa pyytää. Hän tietää kyllä miten juon kahvini, osaa huolestua kun on tarvetta ja onnittelee kun on aihetta.
Mutta kun se ei ole sama. Siksi tuoreimman ihmissuhteen, jo aika arkiseksi taipuneen treffailun yksi ihmeellisimmistä puolista on huomio siitä, että vierellä aina välillä on aikuinen, jonka kanssa voi jakaa lapsiin liittyviä iloja, itkuja, hupsuja juttuja tai sisäpiirin söpöilyjä. On niitä iltoja, kun lasten simahdettua voi kaivautua kainaloon ja kerrata luettuja unikirjoja tai ihan vaikka vaan sitä miten kukakin nukahti. On matkasuunnitelmia, joille ennustetaan Hector-yliannostusta ja aivan uusia mittasuhteita kolmevuotiaan en kekki mitään -mantralle. On yhteistä pohdintaa sopivista ulkoiluvaatteista tai spekulointia siitä, miten sipuli parhaiten piilotetaan mihinkin ruokaan. On lapsiin liittyviä asioita, jotka tuntuvat toisinaan yhteisemmiltä kuin paperilla sovittu huoltajuus.
On myöskin ihminen, joka jaksaa kuunnella ja sanoa vastaan. Joka ostaa eväiksi kolme nakkicroissanttia eikä hermostu, vaikka koko takapenkki inhoaa nakkicroissantteja. Sellainen tyyppi, joka kolistelee keittiössä kun minä nukutan lapsia ja kuiskaa ei tää oo mitään erikoista, enää puuttuu krutongit. (Teille yhä ytimessä eläville: yhteinen iltapala sohvalla post-bedtime on ihmeellistä! Pitäkää siitä kiinni.) On mies, joka laittaa voileipien päälle persiljaa ja gin toniciin paljon limeä. Mies, jonka kanssa voi keinua Olavi Uusivirran keikalla ja seuraavana päivänä leikkipuistossa. Lämmin syli, varovaiset haaveet, pehmeät kädet jotka auttavat vaikka hajonneen piilolinssin pois silmästä (jos näytän vielä huomenna puoliksi itkeneeltä krapulakeijulta, tässä syy). Minulla on kärsimätön mieli, liikaa aikaa omille ajatuksille ja rakkaushattarassa hälvenevä realismi.
Kuinka voisin saada kaiken, kysyin muutama hetki sitten. Syksy saa, ehkä minäkin? Enemmän haikailun sijaan pitäisi kuitenkin aina hetkittäin pysähtyä ja katsoa sitä, mitä jo on. Se voi piileskellä siivotussa kodissa, palkkakuitissa tai somessa sykkivissä sydämissä. Poskea silittävässä tyttäressä tai pojassa, joka perjantaina kantaa pakastepizzan kaupasta kotiin ja pitelee hissin ovea ”kun sinulla on niin painavat ostokset”. Sen voi haistaa juoksulenkin jälkeen hikisellä jumppamatolla, tuntea iholla yön hämärässä tai maistaa huulilla eteisessä. Tulevaisuuden toiveiden ja menneisyyden murheiden väliin mahtuu kliseillä kuorrutettua hetkeen tarttumista, koko kehossa tuntuvaa kiitollisuutta ja pienistä muruista muovautuvaa onnea.