Kehtolaulu kesken jää

Vielä kuusi vuotta sitten isoäitini, miun mummi, pohti aina nähdessämme jälkipolven saapumista. Mietti mahtaako enää nähdä uuden polven syntyvän. Minä sinkkutyttönä lupasin hänelle lapsen pyöräyttää, mutta tämä ratkaisu ei tainnut saada suurta kannatusta. Nyt neljättä polvea on suvussamme jo kolme kappaletta ja lisää tulossa. 

Ensimmäisen lapsenlapsenlapsen saaminen selvästi piristi isoäitiäni. Sama on tapahtunut jokaisen uuden vauvan myötä. Olen huomannut hänen pysähtyvän lähes jokaisten vaunujen luokse sekä seuraavan hymy huulilla taaperoiden menoa.

Tänään pohdin ihmisen vanhenemista ja sitä, millaisia ajatuksia pyörii mielessä päivän kääntyessä iltaan. Kysyin aikanaan isoisältäni, mikä on parasta isovanhemmuudessa. ”On aikaa seurata lastenlasten kehittymistä”, vastasi pappa. Me nuoret aikuiset elämme niitä ruuhkavuosia, joissa ei aina ehdi pysähtyä seuraamaan ajan kulumista. Se vain juoksee ohi ja sen kanssa juostaan kilpaa.

Lapsettomana en voi sanoa, millaisia tunteita oman jälkikasvun kehitys herättää. Vauva-aikaa elävät kuitenkin usein puhuvat siitä, kuinka upeaa on, kun oman elämänsä keskipiste oppii päivittäin jotain uutta. Jossain vaiheessa kuitenkin sävy muuttuu ja pohdinnoissa tuntuu painottuvan aiempaa enemmän ajatus siitä, että aika menee vauhdilla – ”vastahan tuo lapsi oli taapero”.

Ystäväni mietti esikoisensa ollessa vasta muutaman päivän ikäinen sitä, kuinka jotkut lapset eivät milloinkaan saa rauhoittua rakastavassa sylissä. Tämä ajatus on jäänyt mieleeni. Katsoimme eilen koulussa pätkän mykkäelokuvasta Panssarilaiva Potemkin. Siinä äitiä ammutaan ja lapsen rattaat lähtevät liukumaan mäkeä alas. Kohtaus on todella voimakas ja nosti kyyneleet silmiin.

Vaikka haluaisimme uskoa, että jokaisella lapsella on turvallinen syli, johon nukahtaa, ei se ole totta edes meillä Suomessa. Meillä on  kuitenkin sukupolvi, jolla on aikaa. Puhumme paljon yksinäisyydestä. Turvattomuudessa kasvavaa lasta ei pelasteta pelkällä naapurin mummon rakkaudella, mutta meidän pitäisi kollektiivisesti tarjota mammoille ja papoille vahvempi paikka lastemme elämässä. Onko ainut oikea perhe verisiteellä sidottu? Voisiko turvan saavan pikkuisen perhe rakentua välittävistä aikuisista, jotka eivät ole uudelle perheelle sukua?

Isovanhemmilla on aikaa. Usein myös sydän täynnä rakkautta.