Voi suomalaiset!

Mari Koskelo kirjoittaa Hesarin lukijan kolumnissa suomalaisista ulkomailla. Olemme sisäänpäinkääntyneitä, pelkäämme muille puhumista ja ryhtimme on huono. Kommenttipalstalla muistetaan vielä haukkua suomalaisten vaatetus ja maantienharmaa tukka.

Aina välillä joku ulkosuomalainen kokee tarpeelliseksi haukkua muiden suomalaisten käytös ja olemus. Yleensä näistä jutuista, kuten Koskelonkin kolumnista, nousee mieleen ajatus kissan hännästä, jota ei nosta muut kuin kissa itse.

Matkustaessani olen useampaan kertaan tunnistanut suomalaisia matkaajia ennen yhteisen kielen löytymistä. Olen kokenut myötähäpeää, kuten ilmeisesti Koskelokin. Voisiko kuitenkin olla, että oman maan kansalaisen tekemänä jokin asia herättää häpeän tunteen, mutta naapurin tekemänä sama asia ei herätä huomiota? Isän vitsit olivat lapsena noloja, kun taas kaverin isä oli hauska ja rento.

Oma kokemukseni suomalaisista ei ole yhtä harmaa kuin monella muulla tuntuu olevan. Olemmehan me hieman juroja, mutta en allekirjoita kommentteja siitä, etteikö yksikään suomalainen puhuisi puhuteltaessa tai auttaisi, kun apua kysyy. Bussissa harva haluaa ketään viereensä, jos se ei ole pakollista ja kovaan ääneen matkan aikana puhuvaa katsotaan hieman kyräillen. Nämä ovat kulttuurillisia piirteitämme. Kuka on oikea ihminen määrittelemään, onko jatkuva puheensorina vai hiljaisuus parempi tai mikä on oikea määrä omaa tilaa? Kulttuuritkin muuttuvat sukupolvien myötä. Ehkä tulevaisuudessa olemme kansana avoimempia?

Suomalaiseen sielunmaisemaan liittyy toki paljon sellaista, mikä edesauttaa esimerkiksi yksinäisyyttä ja nämä ovat asioita, joiden toivoisin muuttuvan. Jaksan myös uskoa, että ne muuttuvat koko ajan.

Koskelolta haluaisin kysyä, tunteeko hän ketään, jonka itsetunto olisi kohonnut arvostelun ja haukkumisen seurauksena? Aivan.

Ps. Olen bussissa se ärsyttävä tyyppi, joka istuu viereen vaikka on tilaa ja juttelee niitä näitä. Välillä.