Np. Woman on a deadline

Otsikon kappaleesta tuli hetkessä uusi hyvän mielen kappaleeni. Se on vaasalaisen Fannyn käsialaa ja kuulin sen YleX:n Uuden musiikin viikossa.

Olen todella huono asettamaan itselleni määräaikoja. Olen tehnyt koko työurani vuorotyötä, jossa joku muu on määrittänyt työajat ja niistä on pitänyt pitää kiinni (tai no, aika usein on saanut joustaa suuntaan ja toiseen, mutta oma-aloitteisesti ei ole myöhässä saanut olla). Nyt olen uraa vaihtaessani tilanteessa, jossa vastuu päivien rytmittämisessä on pitkälti itselläni ja töitä pitää ideoida jatkuvasti. Tykkään muutoksesta, mutta pakko myöntää, että olen hieman kauhuissani.

Toistaiseksi en ole onnistunut kirjoittamaan blogiakaan säännöllisesti. Löysin kuitenkin hyvän tavan saada luovuus kukkimaan ja itseni tarttumaan asioihin. Opintovapaani päättyy helmikuun loppuun ja tämän jälkeen irtisanoudun työstäni. Olen ollut onnekas. 80-luvun puolivälillä syntyneenä ihmisenä olen koko aikuisikäni ollut vakituisessa työsuhteessa. Aiempien opintojenikin ajan on töitä riittänyt. Tiedän, ettei tilanne ole kaikilla sama. Olisi helppo tuudittautua ajatukseen, että kun minullekin on aina niitä töitä riittänyt, niin kyllä töitä tekevälle löytyy. Tai sitten minulle on löytynyt ja siksi joku muu on jäänyt ilman?

Mutta siis, en ole löytänyt kesätyöpaikkaa enkä ole kovinkaan aktiivisesti sitä etsinyt. Olen touko-kesäkuun työharjoittelussa Göteborgssa, jonka jälkeen teen… jotain. Tajuttuani tämän tilanteen huomasin paniikissa tarttuvani kaikkiin mahdollisiin ideoihin, joista vain voisi saada rahaa. Toistaiseksi mikään ei ole tuonut tililleni miljoonia, mutta odottelenkin yhä eri projektien suhteen vastauksia.

Viime kesän juoksin kiireistä ravintolan arkea. Se vei energiani siltä, että ohjaisin uutta uraani oikeaan suuntaan. Työtarjoukset eivät ilmesty tyhjästä eteeni vaan niitä täytyy itse luoda. Hyppään tämän kevään aikana täysin uuteen maailmaan ja uudenlaiseen turvattomuuteen. Olen siitä onnekas, että se on oma valintani ja vaikka pelottaa, odotan sitä mielenkiinnolla.

Vietin tammikuun ensimmäisen viikon Saariselällä hiihtäen, pyörien metsässä ja lukien kirjaa. Viikko pitkälti omassa seurassa teki hyvää.

Urho Kekkosen kansallispuistossa olisi pitänyt olla lumikengät mukana. Pääsin kuitenkin tekemään noin kolmen kilometrin lenkin tavallisin varustein.