Run, wild child, run!

Ilmoittauduin jokin aika sitten mukaan Turku City Runille. Matkaksi laitoin lyhyimmän mahdollisen eli 10 kilometriä. Nyt vasta alan oikeasti ymmärtää, kuinka pitkä matka 10 kilometria on. Siis kymmenen kertaa putkeen kilometrin matka? Juosten? Minä?

Pyöräilen kelien mukaan töihin hieman päälle 8 kilometrin matkan ja lenkkeilen päivittäin koirani kanssa. Lisäksi käyn epäsäännöllisesti uimassa ja jumpassa. Vaikka en voi sanoa olevani aktiiviliikkuja, olin hieman järkyttynyt tajuttuani, kuinka rankkaa juokseminen minulle on. Toki juostessa mukanani kantamani elopaino tekee juoksusta raskaampaa, mutta silti. Toisena lenkkipäivänä tekemälläni 4,5 kilometrin kiepillä meinasi tulla itku ja oksennus. Onnistuin kuitenkin voittamaan itseni ja juoksin koko matkan ylämäkineen kertaakaan pysähtymättä. Tämän jälkeen lähdin vielä pienelle koiranulkoilutuskävelylle kälyni ja veljenpoikieni kanssa. Lenkin jälkeen olo oli hyvä ja saunaihmisenä nautin saunomisesta vielä hieman enemmän.

Näin koko yön sekavia unia. Herättyäni tajusin kroppani käyneen kovasti kierroksilla. Heräsin kuitenkin pirteänä, joka on kaltaiselleni lähes kroonisesta väsymyksestä kärsivälle harvinaista herkkua. Pirteys ei kuitenkaan ollut aamun ainoa tunne vaan säärissä tuntui polttavaa kipua. Tein sen siis taas: aloitin liian kovaa ja nyt on penikat kipeinä. Tänään on turha haaveilla juoksemisesta ja loppuviikon olen ulkomailla. Maanantaina täytyy tehdä kunnollinen harjoitusohjelma jäljellä oleville viikoille ja antaa kropan tottua juoksuun. Tervettä lihassärkyä en säikähdä, mutta penikkatautia en halua kaiken muun päälle.

***

Elämäni tärkeimmät ihmiset ovat kaksi veljenpoikaani, joista vanhempi on siinä iässä, että touhua ja tarmoa sekä mielikuvitusta riittää. Nuorempi kummipoikani taas opettelee kaikessa rauhassa elämän saloja. Ymmärrän toki, että jokaiselle ne omat kullanmurut ovat kaikkein kauneimpia ja suloisimpia, mutta minun muruseni todellisuudessa ovat maailman täydellisimmät. Siis minun maailmani.

Lasten kanssa touhuaminen on mielettömän vapauttavaa ja rentouttavaa, kunhan vain osaa jättää aikuisen vakavan maailman taka-alalle. Kolmevuotiaan kanssa sammutimme eilen tulipaloja, ihmettelimme takapihan puroa ja olimme työmiehiä. Kurkut ja muut piti kasvihuoneen kylmyydessä käydä kastelemassa ja lopuksi oli vielä aikaa Interin voittaa TPS futismatsissa. Me aikuiset usein kaipaamme lapsuuden huolettomia kesiä ja lapsenmielen avaruutta. Loppupeleissä se on kuitenkin vain itsestä kiinni, antautuuko mukaan leikkiin.

Haastankin nyt kaikki omistamaan yhden illan leikille ja mielikuvituksen maailmalle.

Ps. Eräs ohjaaja käski kokeilemaan, kuinka suurelta eleeltä kielenpään työntäminen ulos suusta julkisella paikalla tuntuu. Vähän siltä, kuin irvistäisi koko naamalla. Kannattaa kokeilla!