Sairaslomalla nollaamista
Kun normaali arki hautautuu kiireiden alle, ollaan lähellä loppuunpalamista. Tiedäthän sen, kun edes tiskaamiseen ei tunnu olevan aikaa? Paino nousee, sillä ruokailut jäävät yhtenä päivänä kokonaan väliin ja seuraavana sitten paikkaa kalorivajeen naapuritalon pikaruokaravintolan eineksillä. Pyykkiä ehtii pesemään kerran kuukaudessa ja iho kukkii, sillä illalla jaksaa nippa nappa harjata hampaat eikä vessanpytylle nukahtamisen jälkeen enää saa itseään kaivamaan kiposta vanulappua putsatakseen naaman.
Arjen askareista huolehtimista kuulemma helpottaa, kun laittaa esimerkiksi vessan pesemisen ajaksi sekuntikellon käyntiin ja näin osoittaa itselleen, kuinka vähän aikaa siihen uppoaa. Minuutilleen rakennetun päivän aikataulussa tuo kymmenen minuuttia kuitenkin näyttäytyy aikana, jonka voisi (tai joka on pakko) käyttää muuhunkin.
Aloitin loppukesästä monen vuoden jälkeen jalkapallon, sillä kaipasin jotain vastapainoa kiireiseen elämään, jossa työt tulevat uniin. Voi kuinka oikeassa olinkaan sen suhteen, mikä vaikutus jalkapallolla tulee olemaan. Treeneissä sain todellakin ajatukset edes pieneksi hetkeksi täysin muualle, kun kaikki keskittymiskyky meni hengissä pysymiseen ja jonkinlaisen pelinlukutaidon kaivamiseen esille. Merkittävä muutos kuitenkin tapahtui, kun 30. syyskuuta jalkapallomatsissa tavoittelin palloa ja menetin sen vastustajalle. Paria viikkoa myöhemmin lääkäri kertoi eturistisiteen katkenneen ja pelien jäävän tauolle ainakin vuodeksi. Ajattelin leikkauksen jälkeisen sairasloman kestävän enintään pari viikkoa. Pieni nollaus syksyn kiireiden keskelle tekisi hyvää. Leikkaussalin varaamisen yhteydessä sain kuulla, että sairasloman kesto olisi leikkauksesta riippuen 4-6 viikkoa. 13.11. polvi operoitiin ja kierukan kiinnittämisen vuoksi sairaslomaa kirjoitettiin 31.12. saakka. Kepeillä tulisi kulkea neljä viikkoa ja polven saisi koukistaa kunnolla vasta kuuden viikon jälkeen. Se siitä pienestä nollauksesta. Olen sairaslomalla määräaikaisen työsuhteeni loppuajan.
Ajatuksena itsensä loukkaaminen niin, että joutuu hetkeksi vuodepotilaaksi, on houkutteleva. Saa lukea rauhassa kymmenittäin kirjoja ja purkaa jonon Netflixistä. Todellisuudessa muiden armoilla oleminen, jatkuva varominen ja se, ettei pysty samaan aikaan liikkumaan ja kantamaan tavaroita, on todella raskasta. Ainakin, jos on tottunut olemaan omillaan ja tekemään paljon. Vaikka pysähtyminen ei pidemmän päälle tunnu kivalta, on se kuitenkin ollut hyväksi.
Kun elämästä puuttuu tasapaino, tuntuvat pienet asiat itseään suuremmilta. Etäisyys työhön on tuonut hyvin esille sen, millaisessa kuplassa olen syksyn ajan elänyt. Sairasloman myötä tuntuu, että olen saanut osan aivokapasiteettiani takaisin. En muista milloin viimeksi olisin istunut alas kirjoittamaan. Tekemään sitä, mistä saan hurjan paljon voimaa.
Parin viikon päästä pääsen eroon kepeistä ja kuntouttamaan itseäni kunnolla. Tähän mennessä arki on ollut paitsi vuoroin sängyssä ja sohvalla makaamista, myös arkirytmin opettelemista. Pysähtyminen on ollut suuri haaste, mutta vielä suurempi haaste tulee olemaan tasapainon säilyttäminen sairasloman jälkeen.