Nicepappeudesta paavalinpäivänä

Naispappeus on asia josta en ole perustanut paljon puhua julkisesti. Sehän hyväksyttiin kirkossa jo joskus 80-luvulla. Silloin olin vajaavaltainen, joten mielipiteelläni ei päätöksenteossa ollut väliä. Nyt hiukan vastentahtoisesti kuunneltuani Radiodein ohjelmaa (25.1.2019) aloin kirjoittaa näitä hajanaisia ajatuksiani aiheesta. Pyydän jo etukäteen anteeksi lukijalta, jos viitsit käyttää aikaasi ja kahlata läpi tämän suon kanssani. Ansaitset respektini – mutta olen yhä prosessissa aiheen kanssa! 

 
Ajankohtaista
 
Jos nainen haluaa elää raamatullisesti niin kuin Paavalin aikana, hän voi panostaa hyvään avioliittoon ja uskoa oman elatuksensa miehensä käsin. Toimiiko se samoin kuin Paavalin aikana on eri asia. Tilastojen mukaan avioeroja tapahtuu ja jos ero sattuu vanhemmalla iällä, nainen voi jäädä aika lailla tyhjän päälle. Paavalin aikaan iäkkään lesken oli lupa odottaa eläkettä seurakunnalta, mikäli hän oli tehnyt joukon hyviä tekoja ja elänyt muutenkin hurskaasti. Tänä päivänä eläkettä nautitaan yhteiskunnassa eri tavalla. Esimerkiksi yhden lähteeni mukaan USA:ssa 47 % yli 50 vuotiaista naisista on sinkkuja ja he ovat taloudellisesti riippuvaisia omasta itsestään. Siellä 50 % avioliitoista päättyy eroon ja samalla lasten huoltajuus jää tavallisesti naiselle. Tiedetään, että naisten eläketulot ovat pienemmät kuin miesten, koska he ovat viettäneet aikaa lasten kanssa työelämän ulkopuolella ja nauttineet ylipäänsä pienempiä palkkoja. Lyhyesti, mitä pitempään naiset elävät länsimaissa, sitä kipeämmin he tarvitsevat hyvää työtuloa ja eläkesäästämistä voidakseen varautua elämänsä myöhempiä päiviä varten. Joten pikkuvaimojen on hyvä katsella, mitä sillä koulutuksellaan oikein tekevät. Sitä ei ole hankittu vain omaksi huviksi. 
 
Back to roots
 
Joskus 80-luvulla tiedostavina varhaisnuorina kävimme kaverin kanssa keskustelua ulkoleikkien keskellä uutuudesta nimeltä naispappeus. Silloin kantani naisten pappisvihkimykseen oli ehdoton ei. Se perustui tausta seurakuntaani, johon vanhempani olivat minut lapsesta asti tutustuttaneet ja joka kunnioitti silloin Raamatun kirjaimellista tulkintaa. Paavalin sanat vaikuttivat aika selkeältä lapsen mielestä: ”Naisen tulee vaieta seurakunnassa.” Ihmettelin miten niille käy, jotka uhmaavat Paavalin puhetta. Se oli tilanne silloin, enkä paljon miettinyt asiaa enempää. Elämä oli turvattua vanhempien helmassa. 
 
Kun olin ylioppilas joskus 90-luvulla, olin syvästi kiinnostunut teologian opiskelusta. Opiskelin pääsykoekirjat itsekseni. Mutta ne kritisoivat monia asioita tavalla, joka koetteli raamatullista vakaumustani siihen malliin, että tulin toisiin ajatuksiin. Vaikka en epäillyt omaa oppimiskykyäni, epäilin koko Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan agendaa ylipäänsä. En halunnut sekoittaa päätäni siihen muurahaispesään silloin.
Jatkoin paikkani etsintää yhteiskunnassa ja välillä luin kasvatustiedettä avoimessa ja sitten taas teologia kiinnosti niin, että päädyin opiskelemaan sitä joksikin aikaa helluntailaisten Iso Kirja-opistoon. Jotenkin onnistuin kritisoimaan sitäkin lähestymistapaa, ja taas elämän matkani jatkui eteenpäin. 
 
Liberaalius
 
Liberaalius voi olla osa kasvuprosessia. Sanotaan, että ihmiset yleensä aloittavat radikaaleina kunnes iän ja ajan myötä leudontuvat asenteissaan ja uskomuksissan. 15-vuotiaana sitä tietää kaikesta kaiken ja on valmis opettamaan vanhempiaankin. Puolta vanhempana on elämän viisautta tarttunut sen verran, että ymmärtää, miten vähän vasta kaikesta tietää ja käsittää. En ajattele liberaaliutta niinkään sukupuolisidonnaisena, vaikka Raamatusta voi toki siihenkin tikulla raapia joitakin jakeita jos niin haluaa tehdä. Samalla kun monet nykyisistä naispapeista eivät oikein vakuuta minua vakaumuksellaan, olen tavannut myös muutamia liikuttavan laadukkaita esimerkkejä. On myös yhtä hyvin kiinnostavia miespappeja kuten myös heidän vastakohtiaan, uskonopin kieltäjä. 
 
Kun opiskelin teologiaa 2000 -luvulla yliopistossa monet opettajistani kunnostautuivat opillisten asioiden purkajina. Heistä tuntui olevan hauskaa painaa nimensä historiankirjoihin nimenomaan kieltämällä eri uskontotuuksia. Lopulta jäikin vain ylösnousemususko, jota ei kuulemma käynyt kieltäminen, koska se oli – no, uskonasia! Mutta yhteenvetona opinvuosistani ajattelen, että vakaumuksellinen muslimi voi uskoa jopa enemmän ja paremmin Raamatun oppeja kuin joku yliopiston lehtori tai kirkkoherra. Muslimi uskoo suuransa mukaan, että Jeesus syntyi neitsyestä ja hän on Messias. Harras muslimi tietää, että Jeesus on profeetta ja hän teki ihmetekoja. Se, mitä muslimille Koraani ei kerro on, että miksi näin on ja mitä tästä seuraa. Se olisi taas meidän kristittyjen homma kertoa, mutta meillä nyt on muita tärkeämpiä henkilökohtaisia projekteja ja ihmisoikeusasioita ja poliittisia intressejä niin paljon, ettei lähetyskäskylle oikein tahdo löytyä sijaa. Apostolien teot ja kutsumus sopii vain harvoille. Niistä ei nyt enään parane puhua kouluissakaan. Uskon on oltava sopivasti hajutonta ja mautonta. Aikuisten oikeesti – suolatonta?
 
nicepappeudesta ja naispappeudesta
 
Olen jutellut naispappeudesta myös ortodoksinunnan kanssa ja hän kertoi, ettei heillä ole ollut aiheellista keskustella naisten vihkimisestä pappeuteen sillä vuosisatojen ajan naiselle on varattu muita kutsumuksia. Mielestäni se on myös hieno vastaus ja on upeaa, että nunna oli niin sujut oman valintansa kanssa. Minä olen kuitenkin perheellinen nainen, joten en voi uskoa lapsiani luostarille ja heittää maallisen omaisuuteni olan yli. 
 
Oma uskovaisen polkuni on käynyt kirkkoon liittymisen ja vuoden kestävän aikuisrippikoulun kautta  vakaviin teologian opintoihin. Hetkeksi erosin myös kirkosta, mutta Jumala johti minut pian palaamaan jo rakkaalle ja omalle ”lähetyskentälleni”. Metodistikirkon ehtoollisyhteydessä oli paljon sitä nöyryyttä jota toivoisin löytyvän muistakin kristittyjen sydämistä. Siellä ehtoollisella saavat osallistua kaikki jotka uskovat tai tahtovat uskoa, eli ei tuomita etukäteen yhtäkään ulos porukasta! 

Kun opiskelin teologiaa, minua varsinaisesti innoitti sairaalapapin kutsumus. Isäni oli vienyt minua pienenä laulamaan sairasvuoteiden vierelle terveyskeskukseen ja se kuva säilyi kauniina mielessäni. Vanhusten kiitolliset kasvot ja taivasikävä 99-vuotiaan silmissä kantoivat haastavien opintojen keskellä. Mutta oma perheeni kasvoi opintopisteiden kanssa kilpaa ja sitten ihan kaiketi maallinen tehtäväni äitinä sai minussa enemmän tilaa. Ajatukseni kääntyivät lapsiin, heidän tukemiseensa ja kristillisen kasvatuksen nykyhaasteisiin. Sillä tiellä olen edelleen. Sain nähdä ilokseni, miten ensimmäinen kristillinen päiväkoti sai alkunsa Tampereella. Valmistuin lastentarhanopettajaksi ja sitten vielä teologian maisteriksi. Sain töitä ja vakipaikan. Laitan yhä joskus hakemuksia papin tai teologin töihin, mutta olen käynyt siinä laiskaksi CV:n rustaajaksi. On muitakin vaihtoehtoja. Teologintöitä on nykyään paljon vähemmän kuin opintojeni alkuvaiheessa kerrottiin ja yhtä paikkaa kohden on kymmeniä, teräviä ja meitä vähemmän teräviä hakijoita. Kirkko saneeraa ja laatii eläkeohjelmia poistaakseen ylimääräiset virat ja säästääkseen vähenevistä verotuloistaan. Kirkko elää ajan hengen mukaan. Se kilpailuttaa meidät. Siinä on liberaaleja ja konservatiivisia – miehiä ja naisia ja myös niitä, jotka ei haluaa olla kumpiakaan. Sanotaan, että meitä ihmisiä kuitenkin enimmäkseen. 

Papille oma sisäinen kutsu ei riitä. Minun tapauksessani olen joillekin liian liberaali ja joillekin liian konservatiivi. Olen yhdelle liikaa sitä tai liian vähän tätä. Onneksi kelpaan vielä Jumalalle. Ja myös lapsille. Aikuisista en ole niin varma, mutta tilanteeni voisi olla sama, vaikka olisin miespappi. Se naisosuus ei vakuuta konservatiivisissa piireissä erityisemmin. Joten nyt olen lastenteologi ja olen sitä ihan mielelläni! Voi että ihmiset – Sehän oli Vapahtajan ensimmäisiä käskyjä: Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä estäkö heitä. Lapset ottavat minut vastaan sellaisena kuin minä olen. He ovat niin lähellä Taivasten valtakuntaa, että se on hämmästyttävää! He ovat kiinnostuneita, jos heidän vain sallitaan kuulla.  
 
Jos joku haluaisi minut nyt papiksi johonkin seurakuntaan, en ehkä enää jarruttelisi. En tiedä olisinko kovin hyvä valinta, mutta en ihan huonokaan. Ihminen vain olen ja uskon täydelliseen Jumalaan – sekä erehtyväiseen ihmiseen. Uskon kasvukipuihin ja tiedän että on sekä nicepappeutta että muunlaista pappeutta. Mielestäni niin kaun kuin maailmassa on ihmisiä, jotka eivät tiedä, miksi Jeesus on Messias, ja miksi hän syntyi neitsyestä, kuoli ristillä ja nousi ylös, ei ole oikeastaan väliä, viekö tämän viestin mies- vai naishenkilö sinne perille. Kunhan sen viestin joku yhä vie! Ja siksi koska tämä Vapahtajan käsky on vielä täyttämättä (vieläpä aika isossa määrin), mielestäni jokainen, joka haluaa siihen tehtävään lähteä mukaan on tervetullut ja tarpeen. Se ei oo ihan helppo tehtävä. Se on enemmänkin prosessi, jolle on antauduttava, kokonainen palveluvirka. Siinä viestinviejää viedään välillä kuin litranmittaa, ja sitten on taas rauhallisia ja tyveniä aikoja, jolloin on aikaa filosofoida vaikka nais- ja mies- ja ihmispappeudesta. Mutta kummallista on, että Vapahtaja uskoi viestinsä meille ihmisille eikä enkeleille. Jos Vapahtaja uskoo ihmiseen, mikä minä olen vastaansanomaan? 🙂
 
Naisen asema on muuttunut Paavalin ajoista, huomattiin. Ennen mies toteutti paratiisinporteilla lausuttua kirousta (ankaraa työtä) ja nainen omaansa (raskaudenvaivat) (1. Moos. 3) Mutta tänään ainakin itse olen joutunut sekä tekemään työtä ”otsani hiessä” että kantaamaan raskauteni vaivat (Eevan osan). Turha on nykyjärjestelmässä valittaa, että eikös tämä jo riitä, että pyöräyttelin näitä mukuloita. Kyllä ne pitää myös kasvattaa ja ruokkia ja yhden miehen palkka ja aika eivät siihen hyvinvointisuomessa riitä. Jotain yhteistäkin meillä on Paavalin ajan kanssa – ”keisarille tulee maksaa, siitä mikä hänen on”. Joten työtäni olen hakenut hyvän tovin ensin otsani hiessä ja sitten sitä tehnyt oman ja läheisteni elatukseni eteen parhaani mukaan. Näin ollen ne Adamille ja Eevalle paratiisissa jaetut roolit ovat menneet aika lailla uusiksi ja siksi kaiketi naispappejakin valmistuu. Pappeja vihitään myös siksi, että teologia yhä kiinnostaa naisia. Ottihan Jeesus Marian jalkojensa juureen kuuntelemaan ja oppimaan. Siinä oli Jeesuksen mielestä Marialla hyvä olla, eikä keittiössä kattiloidensa kanssa riehuva Martta sanut yhtään komppausta Mestarilta. Maria sai pysyä erossa kattiloista. Minä olen sellainen ”marialainen”. Kyllä niitä keittiöhommiakin on täytynyt opetella ja tehdä, mutta ei sillä tavoin tarvitse jokaisen naisen täällä itseään elättää. (Hyvä, että niitäkin on!) Tähän olen mielestäni saanut vapauden Jeesukselta ja näin olen asiaa itsekseni tulkinnut. 
 
Vokaatio
 
Merkittävä kysymys pappisvihkimystä onkin siinä, miltä seurakunnalta naispappi saa ulkoisen kutsumuksensa. Minä en ole toistaiseksi saanut sitä miltään seurakunnalta. Mutta minusta on kivaa opettaa lapsia ja siihen tehtävään olen kelvannut myös muutamien aikuisten mielestä. Mutta olen minä aikoinaan käynyt maallikkosaarnaja kurssini ja saanut saarnastani kirkkoherralta kannustavaa palautetta ja luvan pyytää Piispalta maallikkosaarnajan saarnalupaa. Olenkin saarnannut siellä, mihin minut on kutsuttu. Olen saarnannut, laulanut ja esirukoillut kirkon jumalanpalveluksessa ja erilaisissa vapaidensuuntien tilaisuuksissa kodeissa, seurakunnissa, leirikeskuksissa jne. Olen puhunut metodisteille ja helluntailaisille ja kaikenlaisille ihmisille tausta riippumatta joskus myös radiossa. TV7:lla olen saanut todistaa hyvästä Jumalasta lapsille ja lastenmielisille. Joskus nuorena ja intomielisenä koetin parantaa maailmaa teetupabussissa festareille siinä paljoakaan onnistumatta. Olen saanut kokeilla lyhyitä lähetysmatkoja ulkomaillekin. Joten olen saanut tehdä ja toimia monin eri tavoin kutsumukseni mukaan. En ole onneton enkä kapinoi erityisesti ketään vastaan. Olen mielelläni yleisen sekä erityisen pappeuden puolesta. Oman tunnustukseni perusteella en epäile, etteikö Jeesus haluaisi käyttää meitä naisiakin vielä tänäkin päivänä. Oikeastaan meitä on juurikin käytetty kriisiaikoina (esim. naisevankelistat sotien jälkeen Lapissa), ja eikö tämä ole yksi vähän sellainen, kun kirkosta eroamisten määrät kasvavat? Se ei ole sitä vain siksi, että samalla myös vähenevät kolehtitulot ja kirkollisveron maksajat. Onhan kirkko muutakin kuin nuorisoseurantalo tai diakonian jakopiste? Saako kirkko olla yhä, siitä päättävät ennen kaikkea sen jäsenet. Ja jäsenet saavat valita ne parhaat työntekijät, joille he uskovat palvelusvirat. Minusta on liikuttavaa, että Jeesus uskoi salaisuuden ylösnousemuksestaan ensimmäisenä juuri haudalla vierailleille naisille. Mutta miehenköriläät ne eivät uskoneet silloin naisia, vaan halusivat nähdä itse omin silmin, että hauta on tyhjä. Uskovatko he naisia sen paremmin tänään, mene, tiedä. Kirkonpalvelija on ennen kaikkea vastuussa Jumalalle ja työmies on palkkansa ansainnut. Uskon, että hyvä Jumala on tarkoittanut palkkansa myös työnaisilleen. (Plus ne kuuluisat raskaudenvaivat.) 
 
Terve,
Riina