Isoimpana oli pelko siitä että kuoleeko poikamme

Olen kohta 31vuotias ja minulla on 3 upeaa lasta! Vanhin 11v poika, tytöt 8v ja 2v.

Äitinä olen nyt kaksi kertaa kokenut sen kun minulle kerrotaan, että lapsellani on pahalaatuinen syöpä.

Ensimmäisen kerran koimme sen vuonna 2012, jolloin olin viimeisilläni raskaana ja poikamme oli juuri täyttänyt 3vuotta.

Romahdin.

Mun maailma meni aivan sekaisin! Tunteet olivat todella vahvat ja isoimpana oli pelko.. Se, että kuoleeko meidän poika. Mitä jos menetämme pojan.

Tällöin hoidot kesti 2vuotta ja silloin sytostaatteja ja kortisonikuureja tuli suonensisäisesti, suun kautta, pistoksina sekä selkäytimeen laitettuna.

En aivan vielläkään ymmärrä miten sen ajan selvisin kun vauva-arki rullasi siinä samalla. Mutta me selvittiin siitä!

Nyt 8vuotta myöhemmin olemme taas syöpäelämässä.

Kaikki alkoi jo viimevuoden puolella, selittämättömiä pääkipuja, käsikipuja ja tajuttomuuskohtaus. Mutta vasta kesäkuussa alkoi olla merkit liian selvät.

Kaulan inusolmukkeet kasvoi niin pahasti, että pojan ääni muuttui, äänteitä ei pystynyt sanomaan ja lopulta paljain silmin nähtiin jo imusolmukkeet.

Ekasta lääkärireissusta seuraavana päivänä ensimmäinen lääkäri jo sanoi, että kyllä se vaikuttaa tulleen takaisin. Lääkäri oli kovin pahoillaan että joutui nämä sanat meille kertomaan, vaikka kaikkihan me tiedettiin että ei se hänen vika ole.

Samana päivänä kutsui Helsinki ja syöpäosasto taas meitä ja alkoi  uusi arkemme uudelleen.

Heti meille kerrottiin, ettei ennuste ole mikään paras vaikkakin toivoa on (ja siinä me eletään) ja hoidot tulevat olemaan todella rajut.

Hoidot alkoi ja muutamassa päivässä poikamme oli sängynvanki. Liikkuminen vain avustettuna, välillä jopa syötin, koska voimia ei ollut itse syömiseen. Pahoinvointi oli niin rankkaa, että kokoajan kun vain voi, meni hyvinvointilääkkeitä. Tukkakin tipahti jo muutamassa viikossa.

Olemme päässeet kotona viettämään hetken aikaa ja nyt aloitimme ensimmäisen blokkihoidon, joita on tarkoitus tehdä 3-4 kertaa, eli noin 5 päivää rankkoja sytostaatteja ja siitä 3 viikkoa toipumista. Kun nämä ovat ohi, niin edessä on koko kehon sädehoitoa ja ensivuonna kantasolusiirto.

Me vaihdetaan vuoroja miehen kanssa kumpi on kotona tyttöjen kanssa ja kumpi helsingissä poikamme luona. Koska asumme 130km päässä sairaalasta, niin pienet visiitit ei ole mitää helppoja.

Rakennamme elämäämme taas pojan sairauden varaan, ja vaikka muiden elämä jatkuu niin meidän pysähtyi.

Ei tämä ikinä ole helppoa, mutta ehkä helpompaa kun antaa tunteiden tulla ja saa puhua asiasta! Minulle aina sanotaan että olen vahva ja kestän mitä vaan, mutta tiedän, että suurinosa äideistä olisi aivan kuin minä!

”En ole sen vahvempi äiti kuin muut, minä sain vain erilaisen roolin äitiydessä” 🧡

Ig:@jupsiina

-Teksti on osa Instaperheet perheiden vertaistuki tarinoita