Jos mä kuolen, miten mun lapsen käy..?
Olin jo hetken epäillyt, ettei kaikki ole kunnossa, mutta silti rintasyöpä diagnoosi oli todella kova järkytys. Olin juuri täyttänyt 33, miten tämä voi olla mahdollista? Mutta siinä mä vain istuin kuuntelemassa lääkäriä, joka kertoi, että minulla on agressiivinen rintasyöpä. Ensimmäinen ajatus oli, että mä kuolen. Miten mun lapsen käy?
Ensimmäiset päivät ja viikot meni sumussa. Mietin jatkuvasti, kuka hoitaa mun poikaa, jos mä kuolen. Me on oltu mun miehen kanssa pian 11vuotta yhdessä, mutta me ollaan uusperhe, eikä hän ole virallinen huoltaja. Sain diagnoosin 17.12. ja vietimme joulua kuten kaikkina muinakin vuosina ja sen jälkeen alkoi sellainen ralli lääkäreillä, kokeissa ja kuvauksissa, ettei me siinä hässäkässä alettu tekemään valmisteluja mun kuoleman varalle, vaikka olisin halunnut. Salaa päivitin kuitenkin henkivakuutukseni ja kotona tapetoin ja tein muita töiden takia kesken jääneitä projekteja valmiiksi. Se oli kai mun tapa käsitellä asiaa, en halunnut, että mitään jää kesken.
Lapselle kertominen oli kamalaa, itkua pidätellen koitin sopertaa, ettei äitillä ole kaikki nyt ihan hyvin ja joudun leikkaukseen. Sairauden nimi on syöpä ja leikkauksen jälkeen tulee lääkehoito, jolla varmistetaan, että pahat solut on poissa. Siinä kohtaa poika ei enempää kysellyt, totesi vain okei ja selvä. Myöhemmin hän on kysynyt esimerkiksi lääkkeistä, miten ne vaikuttaa tai miksi hiukset lähtee. Kuolemaa tai sen mahdollisuutta me ei otettu puheeksi lainkaan.
Oma olo helpotti jonkin verran ajan myötä, kun löysin vertaistukea. Kyllä se silti vaikutti henkisesti todella paljon. Jaksoin pakollisia asioita, mutta en jaksanut olla läsnä. Surffasin unettomina öinä googlessa ja päivisin olin niin väsynyt, etten todellakaan ollut mikään vuoden äiti.
Sytostaattihoidon alettua ensimmäinen viikko oli aina oireiden kanssa kestämistä, mutta varsinkin viimeinen viikko ennen seuraavaa oli hyvä ja pystyimme tekemään asioita yhdessä ja yritinkin suunnitella meille milloin mitäkin mukavaa puuhaa aina sille viikolle. Lääkkeet kuitenkin väsyttää, eikä väsymys ole vieläkään kokonaan poissa, vaikka sädehoitokin loppui muutama päivä sitten. Sädehoidon aikana sairaalassa käydään päivittäin ja ruuhkien takia omaa aikaa sai odottaa välillä melkein kaksikin tuntia. Sen jälkeen kun kiirehti kotiin tekemään ruokaa, niin olikin jo päivä ihan täynnä. On outoa ajatella, kuinka sitä ennen jaksoi pitkää päivää ja nykyään väsyy jo tuostakin.
Hoidot kesti noin 8kk, eikä ole epäilystäkään, etteikö tämä aika olisi ollut lapsellekin rankkaa. Vaikka hän olisi kuinka kiltti ja omatoiminen, niin ei ole voinut jäädä huomaamatta äidin väsymys tai leikkauksen jälkeen vaikea liikkuminen. Olen kuitenkin todella kiitollinen pojastani, hän on pitänyt minut kiinni arjessa ja tavallaan pakottanut liikkeelle sellaisinakin päivinä, kun aamulla olisin halunnut vain vetää peiton pään yli.
Rintasyöpä uusiutuu noin viidenneksellä, mutta koitan olla ajattelematta asiaa, eikä siitäkään ole lapsen kanssa keskusteltu. Luin yhtenä päivänä lainauksen, joka kuvastaa hyvin sitä, miten itse asiasta ajattelen. ”Jonain päivänä kuolen, mutta muina päivinä elän!”
@johannagreijus
