Amor Deliria Nervosa

Luin matkalla Pennsylvaniaan ja takaisin Lauren Oliverin kirjan Delirium – Rakkaus on harhaa. 

Kirjan päähenkilö on Lena Haloway, joka elää tulevaisuuden maailmassa, jossa valtio säätelee lähes kaikkia yksittäisten ihmisten valintoja ja jossa rakkaus on julistettu tappavaksi sairaudeksi. Sairautta, Amora Deliria Nervosaa ehkäistään jokaiselle 18 vuotta täyttäneelle tehtävällä proseduurilla, joka tasaa ääritunteet ja näin estää rakkautta kehittymästä. Hassua asetelmassa on se, että Lena ihan tosissaan odottaa omaa proseduuriaan (joka ei ole enää kuin muutaman kuukauden päässä) ja oikeasti pelkää sairastuvansa. Kun hän alkaa epäillä saaneensa tartunnan, hän etsii varoitusmerkejä: käsien hikoaminen ja haaveilu, suun kuivuminen ja päättelykyvyn aleneminen ovat merkkejä sairaudesta ja pulssikin on syytä tarkistaa. 

media.jpeg

Alkuun idea tuntui jopa liian absurdilta. Oli vaikea kuvitella ihmisten käyttäytymistä ilman rakkautta. Miten käyttäytyy Lenan täti (jonka luona tämä asuu, äitinsä kuoli deliriaan ja isä syöpään) halatessaan, sanoessaan heippa ennen kouluun lähtöä, ihan missä tahansa arkielämän tilanteessa, missä ei ensin edes ajattelisi rakkauden suoraan  olevan läsnä. Lenan maailmassa äiti ei saa rakastaa lastaan, mikä tuntuu kaikkein nurinkurisimmalta. Eikö äiti tee kaiken, mikä hänen lastaan koskee, juuri rakkaudesta?

Muistan, miten äiti nosti minut pystyyn, kun olin kaatunut pyörällä, ja alkoi heijata minua sylissään, ja silloin joku nainen haukkoi henkeään ja sanoi hänelle: ”Sietäisit hävetä”.

Siitä krediittiä, että Oliver on kuitenkin todentuntuisesti osannut luoda tällaisen kuvan. Lukujen aluisssa vilisee sitaatteja Lenan ajan kirjoista joiden kaikkien piiloviesti on juurikin: tottele valtiovaltaa äläkä hyvä ihminen rakastu. Raamatunkin sanoma on käännetty ideologian mukaiseksi ja Romeo ja Julia on pelottava varoitustarina terveystiedon tunnilta. Maailma tuntuu hyvin todentuntuiselta ja alkaa karmia selkäpiitä. Kirjaa lukiessani tajusin, miten kokonaisvaltaisesti rakkaus koskee elämää. Se on melkein jokaisen arkisenkin teon taustalla, ja kun se puuttuu, ihminen muuttuu melkein robotiksi. Kirjassa proseduurin kokeneet ihmiset ovat Lenan mielestä etäisiä, kuin muurin takana. Siskokaan ei enää letitä Lenan hiuksia tai tanssi niin kuin ennen. 

Kirja piti otteessaan loppuun asti ja sai kyllä odottamaan toista osaa (joka on jo julkaistu, kukahan sen nyt mulle Suomesta lähettäis?).  Suosittelen!

Kuva on WSOY:n sivuilta, kiiltäväkantisesta pokkarista en onnistunut ottamaan kunnollista kuvaa..

Kulttuuri Kirjat Suosittelen