Spider-man

Perjantai-iltana jalkamme suuntasivat kohti Times Squarea. Liput kädessä, sydän pamppaillen ja hymy korvissa astuimme sisään. Oioi, tässä se nyt on. Broadway. Se on upea, kiiltävä, se hehkuu, loistaa ja nyt – siis aattele NYT – täällä mä olen, ja kohta se alkaa. Pakahdun ja istahdan punaiselle penkille, korkean katsomon takimmaiseen riviin. Tässä me nyt ollaan eikä se ollu edes vaikeaa. Tuosta ovesta me käveltiin sisään ja hups, unelma on kohta totta. Ja valot sammuu, nyt se alkaa. Musiikki soi.

Tunnelma jälkeenpäin oli aivan mieletön. Se oli upeaa, UPEAA, ne lavasteet ja ne äänet ja laulajat ja se oli hauskaa ja liikuttavaa ja aivan uskomatonta. Myönnän, etukäteen miettiessäni Spider-manin kaiku oli hieman möh. Mutta se oli vaan niin upeaa! Siinä vaiheessa kun lavalla laulettiin: here in New York city tonight, ajattelin: Niinpä! Täällä tänään, ja täällä minä olen – tänään, mikä upea sattuma! 

Koko show oli sanoin kuvaamaton, ja siksipä laitan videon.

Kyllähän kaikki nyt ymmärtää varmasti että se mitä videossa näkyy ei ole mitään verrattuna siihen mitä minä perjantai-iltana koin? Että jos nyt mietit että onhan tuo ihan makee juttu, varmaan oli ihan siistiä… niin se tarkoittaa että se oli AIVAN TAJUTTOMAN USKOMATTOMAN MAHTAVAA. Ymmärräthän sen? Ja jos joskus koskaan ikinä olet New Yorkissa, niin käyt teatterissa? Joohan? Hyvä.

Järjettömän hihkumisen lisäki osaan sanoa että teatteri New Yorkissa oli hyvin erilainen kokemus kuin teatteri Suomessa Helsingin kaupunginteatteissa. Fiilis ja show’n idea tuntui olevan viihteellisempi, enkä Suomessa koskaan joisi teatterin katsomossa pepsiä, vaikka täällä se tuntui olevan ok. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt tunnelman hienoutta tai mitään, kokemus oli vain erilainen verrattuna edellisiin teatterikokemuksiin. Tämänkin haluan kokea uudelleen, ehdottomasti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.