Tänään epäonnistuin. Aloitin uuden harrastuksen, jossa minua puolet nuorempi neuvoo, miten pitää tehdä. Ja tein väärin. Nyt googlaan ”olen paska ihminen” -hakusanalla ja ryven jälleen itsesäälissä. Luulisi, että tähän ikään tullessa olisi jo oppinut vastaanottamaan ihan asiallista kritiikkiä tai jos ei nyt sitä, niin lukemaan ohjeita. Mutta ei, jokainen pienikin virhe on maailmanloppu. On kuin olisin edelleen siellä yläasteella ja hymyilisin vain kaiken tuskan läpi. Nyt ei edes hymyilytä.

Olen työssä, jossa itse joudun antamaan palautetta ja toki sitä saankin. En oikein muista, olenko koskaan osannut ottaa palautetta hyvää tai huonoa. En ainakaan huonoa. Joka kerta tuntuu kuin sielu revittäisiin riekaleiksi ja kaikki, mitä olen ikinä tehnytkään olisi poispyyhittyä. Onneksi sentään suurimman osan ajasta onnistun. Siinä toisaalta ehkä ongelma, onnistun liian hyvin ja negatiivinen palaute tuntuu siksi pahalta.

Olen lukenut ahdistuneisuushäiriöstä ja huonosta itsetunnosta. Joo, on mulla varmaan ne molemmat. Mitään ei ole diagnosoitu, paitsi kerran postraumaattinen stressireaktio (siitä joskus myöhemmin). Tunnistan itseni niistä. Tunnistan ja en tunnista. Osaan pitää julkisivun kunnossa. Hymyillä edelleen kyynelten läpi. Olla kuin mikään ei tarttuisi. Olla sellainen, jolle muut kertovat murheitaan. Ja minä kuuntelen, kuuntelen ja neuvon. Joskus voisi ehkä noudattaa omia neuvojaan.

Elämä on oppimista ja kun opitaan, on tärkeää epäonnistua ja oppia myös siitä. Tätä jargonia toistan muille, mutta itseni kohdalla muutan sen toisenlaiseksi. Piiskaavaksi, vähätteleväksi. Osaanko mitään, onko musta mihinkään, tuossakin epäonnistuit. Sellainen olen liian itsekriittinen, liian julma itselleni. Kuka käskisi minun jo hellittää, ketä edes uskoisin.

Voi ahdistus, miksi taas tänään.