No nyt kaverit, tarinaa tulee suoraan elämän käännekohdista. Aikamoinen viikonloppu oli mulla ja vaimolla, kun kaikki suunnitelmat meni totaalisesti uusiksi. Miehenä sitä luulee hallitsevansa tilanteet, mutta elämä heittää välillä ässän hihasta, ja sitten ollaankin täysin tuntemattomilla vesillä.

Lauantai aamu alkoi ihan normisti. Mulla oli mielessä jotain rentoa menoa viikonlopulle, mutta kaikki muuttui, kun vaimo alkoi supistelemaan. Aluksi vähän epäsäännöllisesti, mutta mulle tuli jotenkin fiilis, että tässä voi olla synnytys lähdössä käyntiin. Raskaus oli muutenkin mennyt yliaikaiseksi, joten järki sanoi, että nyt pitää alkaa valmistautua tositoimiin.

Tilanteen edetessä päätettiin yhdessä vaimon kanssa ottaa rennosti ja katsella, miten homma etenee. Supistukset alkoivat kuitenkin säännöllistymään, ja vähän väliä tuntui siltä, että tämä viikonloppuna saattaisi meidän pikkuisen aika koittaa. Vaikka vaimo yritti rauhoitella, että synnytys ei välttämättä ole vielä ihan nurkan takana, niin mä aloin hiljaa arvailla, että tässä voi käydä niin että vauva puskee mailmaan ennen maanantain neuvola reissua.

Vaimon vierellä oltiin, kun hän tarvitsi, ja annettiin tilaa, kun hän halusi olla omassa rauhassaan. Sunnuntain aamuyöstä sitten heräsin vaimon keittiöstä kantautuviin ähinöihin. Menin katsomaan, mitä siellä tapahtuu, ja vaimo oli supistuksen kourissa nojaamassa jääkaappiin. Siinä vaiheessa mä päätin ottaa homman ohjat käsiin ja ehdotin, että soitettaisiin synnärille. Lupa tuli lähteä, ja vaimo tutkittiin ja siirrettiin suoraan synnytyssaliin.

Synnytys oli käynnistynyt, mutta eteni hitaasti. Vaimo kärsi hirveistä kivuista, ja mä en voinut muuta kuin olla siinä vierellä tukemassa. Mä ajattelin, että jos hän kärsii fyysisesti, niin mä kärsin saman verran psyykkisesti. Pohdin, kuinka kauan hän jaksaisi, ja toivoin, että meidän pikkuisemme syntyisi pian, jotta vaimon tuska loppuisi.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Ponnistusvaihe oli ihan oma kategoriansa. Vaimo ponnisti, mä yritin kannustaa. ”Hyvin menee, vielä vähän, jaksat kyllä!” Tunsin itseni idiootiksi kun sanoin että kohta syntyy, mutta kätilö totesi, ettei vauva liiku vaikka kuinka vaimoni ponnistaa. Kokeiltiin eri asentoja, mutta homma ei edennyt.

Vaimo ponnisti, puri hampaitaan yhteen ja sulki silmänsä ja ponnisti jälleen, mutta edistystä ei näkynyt. Sitten huoneeseen rynnisti porukkaa valkoisissa takeissaan. Lääkäri?, kätilö?, hoitaja? – kaikki oli paikalla. Pelko iski, mutta päätin olla vahva. Vaimo karjui, ja kätilön sanat ”kiire, nyt on vauva vaan saatava ulos” kajahtivat korvissa vaimon karjunnan joukosta.

Vauva syntyi viimein imukupin avulla. Vaimo menetti tajuntansa hetkeksi, mutta onneksi hän toipui nopeasti. Ja sitten kuului se ääni, joka oli niin helpottava – vauvan ensimmäinen itku. Se ääni oli elämää, se oli voimaa, se oli voitto ja kuului taatusti naapuri synnytyssaliin saakka.

Kun kaikki oli ohi ja tilanne rauhoittui, mä tajusin, kuinka vahva nainen mulla on. Mä rakastan sitä naista enemmän kuin osaan sanoin kuvailla. Ja meidän vauva, se pikkunen, oli heti elämän alusta saakka osoittanut, että se on aika saakelin rohkea ja vahva tapaus.

Tää viikonloppu oli kuin vuoristorata, ja mä en oo ikinä tuntenut itseäni niin voimattomaksi ja samalla niin voimakkaaksi. Isyyden ensiaskeleet ei todellakaan ollut mitään silkkaa ruusuilla tanssimista, mutta ne oli kaiken tuskan arvoisia. Tämä tarina on niistä hetkistä, jotka opettavat, että miehenäkin voi olla heikko, pelokas, voimaton – mutta myös vahva, rohkea ja rakastava.