Itsetunnosta ja ulkonäköpaineista

Minulla on viime aikoina ollut suuri kriisi, joka sai alkunsa mieheni mitättömästä kommentista ulkonäkööni liittyen. Ulkonäköni, meikkaamattomuuteni ja epänaisellisuuteni ovat aina olleet minulle arkoja asioita ja jotenkin nyt 27-vuotiaana homma on taas alkanut luisua väärille urille. Totaalisen väärille urille. 

Koen usein olevani riittämätön, liian poikamainen, väärän muotoinen ja väärän näköinen. En ikinä ole ajatellut, että olen ruma, mutta toisinaan ylimääräiset kilot häiritsevät minua. Lisäksi panostan hyvin vähän ulkonäkööni, mikä on toki oma valintani. En ole sen tyyppinen, että tykkäisin olla huomion keskipisteenä kauniissa vaatteissa, korkeissa koroissa ja kasvot sekä hiukset laitettuina. Se ei vain ole jermiamaista.

Tänään koitin kuitenkin aamulla hiukan panostaa ihan vaikka vaan aiheuttaakseni mielenrauhaa miehelleni, kun en aina kulje hänen kanssaan ihan ryysyläisenä. Puin avoimemman puseron, hameen ja maltilliset kiilakorot. Laitoin huuliin vähän punaa ja koitin saada tukkaani kuosiin. Alkeellisinkin pinnikampaus sai aikaan sen, että ohuet hiukseni olivat kuin uitetulla rotalla. Pahoilla mielin revin pinnit päästäni ja päätin, että antaa olla!

Lähdimme miehen kanssa kaupoille. Kengät hiersivät jalkoihin mojovia rakkuloita. Turkkilainen mies kommentoi avointa kaula-aukkoani rivosti, kun olin matkalla vessaan. Hame tuntui liian lyhyeltä ja olo jossain määrin kurjalta. Mietin, miksi piinaan itseäni tällä tavoin? Miksi en vain kulkisi kollareissa ja tennareissa lopun elämääni tukka tuulessa liehuen? Kuka meille asettaa nämä ulkonäköpaineet?

En voi väittää, etteivätkö ihmiset ympärilläni vaikuttaisi toisinaan siihen, millaiseksi itseni ja oloni tunnen. Kun miehet ihailevat seksikkäitä typyjä kaduilla, tunnen alemmuutta ja huonommuutta. Minun pitäisi olla hyvä ja täydellinen juuri omana itsenäni ilman, että minun tulisi muuttua muiden toiveiden mukaan.