Kun tuntee olevansa merkityksellinen
Noin viikko sitten päättyi taas yksi lukuvuosi aamu- ja iltapäivätoiminnanohjaajana. Mikä mullistuksia täynnä oleva vuosi se olikaan. Olen blogissa aikaisemmin puhunut työstäni ja myös tästä menneestä lukuvuodesta, toisinaan jopa hiukan negatiiviseen sävyyn. Tänään kirjoitan kuitenkin positiivisesta asiasta. Siitä miltä tuntuu olla merkityksellinen.
Ryhmässäni oli 30 lasta, koko kerhossa 60. Osa tippui matkanvarrella pois, mutta myös muutama uusi ehti mukaan toimintaan. Viimeinen viikko töissä on aina haikea. Vaikka vuoteen olisi mahtunut kuinka paljon negatiivisia juttuja, ei niitä viimeisellä viikolla enää muista. Viimeinen viikko käytetään jäähyväisiin, lasten hemmotteluun ja muistamiseen, yhteiseen aikaan erityisellä huolella. Se on monelle lapselle ristiriitaista aikaa, kun kesäloma kolkuttaa oventakana, mutta samalla tuttu ja turvallinen koulu- ja kerhomaailma jää hetkeksi taakse. Osalla kerhotoiminta päättyy kokonaan, eikä kerhokerhokavereita ja -tätejä enää tapaakaan samalla tavalla kuin kerhovuonna.
Mitä kiitollisuuteen ja merkityksellisyyteen tulee, voisin väittää, että me kerhotädit olemme aika suuressa roolissa pienen koululaisen ensimmäisissä kouluvuosissa. Moni kerholainen viettää meidän kanssamme suuremman osan päivästä kuin opettajan kanssa. Meidän kanssa on enemmän aikaa jutella päivän kuulumisista, sillä opettaja joutuu keskittymään suuressa osin opetukseen. Kerhossa lapsi saa leikkiä vapaasti kerhokavereiden kanssa ja kerhoaika onkin lapsen vapaa-aikaa, vaikkakin valvottua, turvallista ja osin ohjattuakin.
Viimeisenä kerhopäivänä lapset usein tuovat kerhotädeille jonkin pienen muiston. Tämän postauksen kuvissa näkyy juuri näitä pieniä muistamisia. Mutta niitä tärkeämmäksi koen sen kiitoksen, joita vanhemmilta ja lapsilta saamme. Lapsen halaus ja vanhemman luja, mutta lempeä kädenpuristus ovat niitä, jotka lämmittävät mieltä vielä pitään ja saavat jatkamaan työtä lasten ja perheiden hyväksi.
Jonkinlaisena kiitoksena hyvästä työstä näen myös sen, että saman perheen lapset tulevat uudestaan ja uudestaan järjestämämme kerhotoiminnan piiriin. Tiedostan toki, että osalle kerho on ainoa vaihtoehto iltapäivien järkevän kulumisen suhteen, mutta olen silti kiitollinen jokaisesta palaavasta lapsesta ja uudesta mukaan tulevasta perheestä.
Jonkinlaisena yhteenvetona voitaneenkin todeta, että ehkä minun itseni tulisikin kesken lukuvuoden enemmässä määrin miettiä näitä viimeisiä kerhopäiviä. Muistaa miten arvokasta ja merkityksellistä työtä teen ja miten monen perheen arkea omalla toiminnallani helpotan. Kiitollisuus, se on molemmin puolista.
