Lapsuuteni toiveammatit

Muistan, kuinka lapsena haaveilin erilaisista ammateista. Minulla oli myyjä-vaihe, jolloin halusin myydä jotain, ei oikeastaan väliä mitä. Lähinnä tuo haaveeni tarkoitti sitä, että halusin mummini tapaan olla urheilukaupassa töissä tai sitten marketin kassalla. Kuinka siistiä olisikaan vetää tuotteita viivakoodilukijan läpi, ahh. Minusta ei kuitenkaan tullut kaupallisen alan osaajaa. 

Toinen, pitkälle teini-ikään jatkunut ja edelleen aika-ajoin kutkutteleva haaveammatti oli luokanopettaja. Nautin pikkusiskoni opettamisesta, niin paljon, että meillä leikittiin aina koulua. Tein siskolle tietokoneella kokeita ja harjoitustehtäviä niin kauan, että sisko sai lähestulkoon hermoromahduksen. Nautin opettajan roolista suunnattomasti; minä, pienten tulevaisuuden taimien hellä hoivaaja…

Älyttömin haaveeni kohde oli kuitenkin eläinlääkäri. Ammattina tuossa ei ole mitään huvittavaa, mutta itseäni en kyllä eläinlääkärinä näe. Ensinnäkin, en muista olenko maininnut, että pelkään kuollakseni eläimiä. Etenkin kaikkia, jotka saattavat purra. Etenkin koiria. Etenkin pieniä koiria. Pelkään myös verta, neuloja ynnä muita asioita, joiden suhteen lääkärin tulisi olla aika varma itsestään. Luulen, että into eläinlääkärin hommaan oli tarttuvaa. Kaikki luokkani tytöt halusivat tuohon aikaan eläinlääkäreiksi, koska eläimet ovat vain niin söpöjä…

Haaveita voi olla monenlaisia. Jotkut tietävät jo lapsena, millaisista asioista ovat kiinnostuneita ja suuntautuvat sellaiselle alalle. Toiset taas ovat aivan hukassa. Ex-mieheltäni oli kysytty lapsena haaveammattia ja tämä oli vastannut: ”Isona miusta tulee kaikkien maailman lasten isä.” Siinä sitä on tavoiteltavaa pienelle miehelle.