Jos aloitetaan ihan alusta, niin tutustuimme mieheni kanssa kesällä internetin välityksellä. Mies ehdotti, että voisi joskus viedä minut treffeille; syömään ja sitten vaikka elokuviin. Olin käynyt lukuisilla treffeillä, enkä alkujaan ollut mitenkään järin innostunut tapaamaan taas uutta ihmistä ja mahdollisesti kokemaan jälleen uutta pettymystä. Homma jäi siihen, kunnes kesällä suuntasin jälleen kulkuni Lappeenrantaan vanhempieni luokse. Juttelimme jälleen netissä ja päätimme nähdä pikaisesti satamassa miehen töiden jälkeen, kun nyt kerran kummallakaan ei ollut mitään ihmeempää tekemistä. Äiti ilmoitti tekevänsä lettuja ja oli kutsunut siskonikin niitä syömään. Sanoin käväiseväni pikaisesti keskustassa, mutta kuinka ollakaan ilta venähti yöhön ennen kuin palasin reissultani. 

Tapaamisemme ei ollut mitään ”rakkautta ensisilmäyksellä”, mutta viihdyimme hyvin yhdessä ja juttu tuntui luistavan. Miehen mukaan olin ihanan täyspäinen. Kumpikaan ei oikein malttanut lähteä kotiin, kun oli niin paljon mielenkiintoista juteltavaa. Sovimme ravintolatreffit seuraavalle lauantaille ja mies ilmoitti tulevansa hakemaan minua limusiinilla, jolloin järkytyin ikihyviksi. Kun mies vielä ilmoitti pukeutuvansa parhaimpiinsa, oli aika viheltää peli poikki. Ehdotin, että menisimme minun autollani, ihan tavallisesti pukeutuneena syömään jotain ns. budjettiin sopivaa. En ole lainkaan sellainen ihminen, joka kaipaa glamouria elämään ja onneksi mieskin sen ymmärsi ja saapui ihan farkuissa. Itsehän en ollut Lappeenrannan reissuun pakannut mukaan iltapukuvalikoimaani, joten huokaisin helpotuksesta, kun saatoin lähteä pukeutuneena omaksi itsekseni.

Satamatreffien päätteeksi käväisimme kuitenkin katsomassa miehen kotia. Tykästyin tuohon paikkaan heti, vaikka sainkin äidiltä myöhemmin huutia siitä, että olin mennyt lähes ventovieraan ihmisen kotiin, varomatta yhtään. Tällainen olen, enkä muuksi muutu ja eikö lopputulos nyt kuitenkin ollut kaiken arvoinen?