Tällä viikolla oli työpäivä, jolloin toivoin muutamaan otteeseen, että olisin aamulla jäänyt sänkyyn nukkumaan. Päivä alkoi mukavasti, olin lapsia vastassa. Aurinko paistoi ja moikkailin ohi kulkevia tuttuja. Listallani olevien lasten nimet alkoivat vähentyä valtaosan saavuttua jo kerhoon. Muutama tyttö kuitenkin uupui. Heitä ei näkynyt missään, ei tien päässä, ei sillan alla.

Koulun päättymisestä alkoi olla tunti, kun huolestuneena viimein huomasin tytöt suoran päässä. Riensin heitä vastaan ja tivasin aika topakkaan sävyyn, missä ihmeessä tytöt olivat olleet. Sain vastaukseksi nenäkkäitä kommentteja ja silmien pyörittelyä. Painotin tytöille heidän jo tietämäänsä asiaa, eli kerhoon tullaan heti, suoraan koulupäivän päätyttyä. Puheeni kaikui kuuroille korville. Kerroin ottavani asian puheeksi jokaisen vanhempien kanssa, mikä ei tyttöjä liikuttanut pätkääkään.

Kävelimme yhdessä kerholle, jossa muut olivat ulkoilemassa. Ulkoilun aikana kahdelta lapselta tuli pissat housuun. Muut ohjaajat vaihtoivat pissaisia vaatteita, kun itse imuroin särkyneiden lasien sirpaleita lattialta ja toivoin, ettei kukaan ehtisi tepastella sirujen päällä. Lapsille ei kelvannut tarjoamamme välipala, joka oli heistä tosi pahaa. Ulkoilusta tuli poikaporukan henkinen helvetti, kun jalkapallo oli pakko takavarikoida ennen kuin joku satuttaisi itsensä. 

Ensimmäisen vanhemman tullessa hakemaan pilttiään kotiin kysäisin: ”Kuinka monta näistä lapsista haluat?” Vanhempi nappasi oman muksunsa naureskellen ja toivotteli jaksamisia. Viikonloppu on kuulemma jo ihan ovella.