Koin eilen kauhun hetkiä töissä joutuessani työtapaturman uhriksi. Kysessä oli tilanne, jossa lapsi sai eräänlaisen raivokohtauksen ja jouduimme kiinnipitotilanteeseen (eli ei siis mikään jakkaralta tippuminen tms.). Sain tilanteessa hiukan siipeeni.

Olin ensin sillä asenteella, että vähän särkee sinne tänne, mutta ei tässä muuta. En ainakaan lähde mihinkään lääkäriin itkemään muutamaa mustelmaa. Yöllä pahentuneet kivut saivat minut kuitenkin suuntaamaan aamulla työterveyteen, josta minut lähetettiinkin lääkärin juttusille. Erinäisten tutkimusten jälkeen diagnooseja saatiin kolmekin kappaletta. Vaurioita löytyi alaselästä, niskasta ja leuasta. 

Kirjoituksen pointtina haluaisinkin sanoa, että typerä minä melkein jätti menemättä lääkäriin. Pidin asiaa pikku juttuna ja omia kipujani mitättöminä. Halusin osoittaa, että pärjään, osaan ja voin. Nyt kuitenkin olen sairaslomalla, joka voi jatkua vielä pitkäänkin. Tilanteestani on tarkat lausunnot työterveydessä ja mikäli jatkotoimenpiteitä tulee, on lääkäri todennut vammani. 

Luultavasti tästä tilanteesta selvittiin nyt suhtkoht säikähdyksellä, sillä aineksia pahempaankin olisi ollut. 

Pienen sarkastisen kiitoksen lähetän kuitenkin sille työyhteisöni jäsenelle, joka ei tilanteessa pysähtynyt auttamaan minua. 

Olen ollut viime päivinä hiukan alavireinen ja väsynyt. Työpäivät imevät minusta kaikki mehut ja kotiin tullessa rojahdan sohvalle tai nojatuoliin hyvän kirjan kanssa. Olen kamppaillut vaikean asian kanssa. Työelämääni on tullut varjostamaan eräs tumma pilvi. Ihminen, joka ei oikein kuulu sinne, missä on. Vastuun ja velvollisuuden taakka painaa hartioilla ja olo on kovin uupunut. Pitäisi osata tehdä oikeita päätöksiä, tuoda selkeästi esiin omat mielipiteet ja tavoitteet, hoivata ja kasvattaa pieniä tulevaisuuden toivoja niin, että heidän lapsuutensa olisi täynnä turvallisia kokemuksia. 

Tunnen riittämättömyyttä ja kyvyttömyyttä. Mitä, jos en pystykään tähän?