Jurassic Rock 2009. Elämäni ensimmäiset festarit, joihin olen ostanut lipun. Valitsin kyseiset festarit, koska olin ja olen armoton kermaperse. Pääsin kotiin (silloiseen opiskelijakämppääni) nukkumaan ja vältin kammottavan teltta-alueen. Vuosi 2010 meni samoilla festareilla töissä. Valvoin järjestyksenvalvojana juurikin kammottavaa leirintäaluetta. Katsoin kuinka vanhat miehet työntyivät pienten tyttöjen telttoihin ja voin pahoin. Lapseni ei koskaan pääse festareille. Vuonna 2011 menin Jurassic Rockiin jo lähinnä perinteen vuoksi. Minulle ei tuottanut ongelmaa lähteä kotiin kesken bändien ja palata takaisin vasta iltamyöhällä. Join yhden äärimmäisen kalliin ja väljähtäneen lonkeron anniskelualueella. Keskityin syömiseen ja metrilakuihin. 

Koko festareista alkoi mennä maku. Oli ihana mennä Mikkeliin festareille, mutta vain siksi, että valtaosa läheisistäni, opiskelutovereistani oli siellä. Tapahtumasta muodostui enemmänkin tilaisuus tavata ystäviä, kun nauttia musiikista ja festaritunnelmasta. Ystäviä voisi tavata ilmaiseksikin. Ilman jonotusta, kallista ruokaa, Bajamajoja, oksennusta, kaatuneita kaljoja, huutoa, puolialastomia ihmisiä, täysiä festaribusseja ja varpaille tallovia ääliöitä lavan edessä. Ystävyys antsaitsee parempaa.

Tämä kuva on viimeinen festarikuvani, toistaiseksi. Jätän itselleni takaportin auki, jotta voin palata tuohon huumaavaan tunnelmaan kuuntelemaan suosikkiartistejani ja nauttimaan Suomen suvesta. Never say never.