Tässä viimeistä saikkupäivää vietellessäni päähäni pälkähti ajatus siitä, että voisin nyt lähteä hoitamaan ne asiat, joita en ikinä ehdi hoitaa tavallisessa arjessani. Torppasin ajatuksen kuitenkin samantien, sillä mitä jos joku näkee, että olen saikulla vain jossain AGRIMARKETISSA haeskelemassa kanille kuivikkeita. Alkaako huhu heti kiertää? Eihän se ole sairaana ollutkaan!

Sairastuin siis viime viikon torstaina kovaan kuumeeseen ja aivan jäätävään kurkkukipuun. Koko kurkku turposi niin, ettei edes vesihuikkaa meinannut saada nieltyä. Perjantain makasin kotona raatona esimiehen myöntämällä yhden päivän sairauslomalla. Maanantaina kömmin työterveyteen jo selkeästi paremmassa kunnossa, mutta silti toipilaana. Lääkäri oli sitä mieltä, että kolme päivää pois töistä auttaisi toipumaan aivan loppuun asti ja pitämään mahdolliset jälkitaudit poissa. Vaikka kurkun turvotus oli jo laskenut ja kuumekin muuttunut korkeintaan lieväksi lämmöksi, oli lääkärin ohje tämä. Keho on ollut kovalla rasituksella ja nyt sen täytyy antaa palautua.

Nyt viimeisenä saikkupäivänä oloni on jo ihan kelvollinen. Pystyn täyttämään pesukoneet ja järjestelemään kotia, mutta imuroimaan en vielä alkaisi. Pystyn syömään hyvin ja olo ei ole enää koko ajan koomainen. Pystyisin hoitamaan apteekki- ja kauppa-asiat autolla liikkuen, vaikken vielä olekaan Cooper-testikunnossa.

Silti jokin sisäsyntyinen mekanismi minussa sanoo ei!

Ei ulos, eikä varsinkaan ihmisten ilmoille ennen kuin tauti on selätetty ja töihin lopullisesti palattu. Postilaatikolla voi käydä miehen virttyneissä verkkareissa, mutta naapurin tullessa vastaan täytyy yskähdellä äänekkäästi. Kukaan ei saa päästä väittämään, ettenkö ollut oikeasti kipeä ja kärsinyt.

Onko muilla samankaltaisia ajatuksia? Missä menee raja? Voiko kaupoilla käydä saikulla muutenkin kuin nappaamassaa sen suklaalevyn ja Fantan?