Minulla on ongelma. Suuri ongelma. Olen ollut nuorempana kova urheilemaan. Pelasin jalkapalloa aktiivisesti täysi-ikäisyyteen saakka. Lisäksi on tullut koitettua koripalloa ja ratsastusta hetkellisesti. Liikuntakerhossa kävin jo ala-asteikäisenä. Nyt en saa itseäni liikkeelle millään. Hetkittäiset kuntosalikokeilut ovat loppuneet alkuunsa motivaation ja innostuksen puutteeseen. En vain osaa olla tarpeeksi ankara itselleni. En löydä sitä liikunnaniloa, josta niin paljon puhutaan. 

Uusi liikuntaharrastus olisi mieleinen, koen vain kaipaavani joukkueurheilua yksilölajien sijaan. Olen miettinyt harrastepalloiluihin osallistumista, mutta kynnys mukaan menemiseen on minulle kovin korkea. Suurin syy on varmasti laiskuudessa ja viitsimättömyydessä, mutta osittain vika on varmasti myös psyykkeessäni. Paniikkihäiriön myötä lähteminen ja ihmisten tapaaminen on vaikeutunut huomattavasti. Vaikka kuinka uskottelen itselleni, ettei ole mitään pelättävää kehoni reagoi silti. 

Lenkkeily harrastuksena olisi halpaa, helppoa ja mahdollista ajasta ja paikasta riippumatta. Kävely, hölkkäys ja juoksu on vain niin kovin pitkäveteistä. Olen ikuinen lapsi siinä mielessä, että pallon perässä juokseminen on kivaa ja huomaan jaksavani pelin tiimellyksessä huomattavasti paremmin kun takapihan lenkkipoluilla.

Toinen ongelmani koskee penkkiurheilua, jonka suhteen olen myös ollut aiemmin aktiivinen. Seuraan lähes lajia kun lajia, suosikkeina jääkiekko, salibandy, koripallo, kaukalopallo… Muutettuani uudelle paikkakunnalle, ei minulla ole penkkiurheilukaveria, jonka kanssa kiertää viikonloput pelistä toiseen. Sellainen ihminen kelpaisi elämääni juuri nyt.