Paniikkihäiriöstä ja IBS:sta
Kysymys- ja ehdotuspostaukseen tuli muutamia hyviä postausideoita. Lisää saa edelleen kirjoittaa, jos mieleen tulee jotakin. Tartun nyt kuitenkin ensimmäiseen aiheeseen, eli terveydentilaani. Sairastan siis paniikkihäiriötä ja ärtyneen suoliston oireyhtymää (IBS). Aiempia postauksia aiheesta voi lukea täältä (kuinka kaikki alkoi), täältä (tähystys), täältä (emetofobia) ja täältä.
Niille, jotka eivät ole aikaisempia postauksiani lukeneet, kerron tiivistettynä, että olen sairastanut paniikkihäiriötä 18-vuotiaasta alkaen. Myös äitini ja mummini sairastavat kyseistä sairautta, joten voidaan kai puhua jonkinlaisesta sukurasitteesta. Alkuajat sairauden kanssa olivat vaikeita, kun vielä suljettiin pois elimellisten vikojen osuutta. Tieto siitä, ettei kyseessä ole mikään hengenvaarallinen tauti, helpotti omaa elämääni huomattavasti. Matka on kuitenkin ollut raskas, joitakin vuosia sitten aloitin lääkityksen ja sen kanssa elelen edelleen. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa purkaa lääke pois, mutta siihen voi vielä olla matkaa.
IBS on minulle uudempi tuttavuus. Olen varma, että paniikkihäiriöllä on ollut vaikutus IBS:n syntyyn. Myös mummillani on taipumusta ärtyvään suolistoon. Alunperin stressistä alkanut oireilu muuttui muutama vuosi sitten rajummaksi ja ruoka-aineisiin reagoivaksi. Paksusuolen tähystyksessä ei löytynyt mitään poikkeavaa. Tiettyjä ruoka-aineita välttelen, mutten elä suositellun FODMAP-ruokavalion mukaan ainakaan vielä.
Mikä tilanne on siis nyt? Kuvailisin sitä sanalla vaihteleva. Kaukana ollaan siitä, että lääkkeen saisi purettua ja vessassa ei tarvitsisi juosta. Toisaalta olen voinut paljon huonomminkin. Lukioaika oli vaikeaa paniikkihäiriön kanssa, poissaoloja tuli ja pelko selviämisestä oli kova. Työurat vaikeutuivat IBS:n astuttua mukaan kuvaan. On löydettävä sellainen työ, jossa voin tarvittaessa mennä vessaan, mikäli maha alkaa oireilla.
Tilanne on se, että pystyn työskentelemään normaalisti. En ole vielä uudessa työpaikassani joutunut kertaakaan minkäänlaisten oireitten uhriksi. Varmasti tulee niitä vaikeampiakin kausia taas, mutta tällä hetkellä menee sen suhteen hyvin. Olen pystynyt myös viettämään vapaa-aikaa, käymään kaupungilla ja ravintoloissa.
Suurimpia ongelmia tänä päivänä aiheuttavat sosiaaliset suhteet sekä tilanteet, joissa tiedän jo ennakkoon, ettei vessaa ole lähimaillakaan. Jo tämän asian tiedostaminen saa aikaan stressireaktion ja pakonomaisen vessatarpeen. Sosiaalisia suhteita on välillä vaikea hoitaa. Stressaan ihmisten tapaamista kovasti, etenkin niiden ihmisten, jotka eivät sairauksistani tiedä. Valtaosalle läheisistäni olen tietenkin avoimesti kertonut missä mennään ja koittanut selittää, että saatan joutua perumaan tapaamisia mikäli oireet iskevät.
On olemassa siis asioita, joihin en ainakaan toistaiseksi pysty. En uskalla matkustella ulkomaille huonon hygieenian maihin. Myös lentokoneen vessajonot ja lentokentän aikataulut tuottavat hankaluuksia. Saattaisin olla juuri vessassa jumissa, kun lennon pitäisi lähteä. Tai bussin. Tai junan. Tai laivan. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Lisäksi odottelu on minulle erittäin hankalaa. Odottaessa ehdin ajatella liikaa ja saada itseni lietsottua paniikkiin. Välillä joudun poistumaan kassajonostakin kesken kaiken autoon istumaan, miehen jäädessä maksamaan. Välillä en voi syödä, sillä olo on sellainen. Olen oppinut tunnistamaan milloin ei kannata syödä. En välttämättä voi lähteä paikkoihin, joissa ei ole vessoja tai niihin ei pääse sillä hetkellä, kun niihin tarvitsisi päästä. Kun sanon, että haluan kotiin, lähden kotiin. Ei kohta, vaan aikalailla heti.
Mitä tämä kaikki sitten aiheuttaa tunnepuolella. Ehkä suurimpina tunteina ovat häpeä ja syyllisyys. Häpeän sitä, että p*ska lentää jatkuvasti ja vessassa saa ravata. Mietin mitä muut oikein ajattelevat. Häpeän sitä, kuinka turpoan syötyäni ja kuinka säntäilen kotiin kesken kaiken nuolemaan haavojani. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty tekemään asioita, joita muut minulta odottavat. En välillä pysty järjestämään minkäänlaisia sosiaalisia tilanteita, en tapaamaan perhettäni tai ystäviäni. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole sellainen avopuoliso, jonka mieheni ansaitsisi, enkä sellainen ystävä, jollainen haluaisin olla. Monet retket ja reissut on pilannut minun tarpeeni päästä pois.
Näiden tunteiden lisäksi tunnen usien myös kateutta. Miksi juuri minä joudun jäämään paitsi monista hauskoista jutuista? Miksen minä voi olla terve? Miksi muut ovat onnellisia? Katkeruus iskee aika-ajoin, kun näen kauniita ihmisiä, kun itse olen turvonnut porsas. Katkerana katson, kun muut reissaavat ja toteuttavat kaikki haaveensa, minun jumittaessani vessavankilassani. Kiitollisuus siitä, että pystyn yhä enemmän toimimaan normaalisti hukkuu sen yhden huonosti menneen päivän alle. Takapakki tuntuu lekan iskulta naamaan. Miksi juuri minä?