Paniikkipaholainen

Kuten olen aiemmin blogissani maininnut, minulla on paniikkihäiriö.

Mistä kaikki sitten alkoi…? Vähän vajaa 18-vuotiaana sairastin jonkinlaisen vatsataudin. (Vanhemmat väittää, että se oli ruokamyrkytys…) Olimme perheen kanssa silloin hotellilomalla, ja vieras paikka olikin omiaan lisäämään jo valmiiksi inhottavan taudin ahdistavuutta. Homman kamaluutta lisäsi myös seuraavan päivän automatka kotiin. sanon yleensä kaikille, että tuo tapahtuma oli alku paniikkihäiriölleni, vaikkei näin ihan virallisesti ole. Olin kärsinyt parista kohtauksesta jo aiemmin, en vain tuolloin ollut osannut yhdistää oireita mihinkään. 

Sitä mukaa, kun paniikkikohtaukset lisääntyivät ja oireet voimistuivat, minua myös tutkittiin. Verikokeissa suljettiin pois kaikki muut vaihtoehdot ja yksityislääkärin kanssa jutellessa, sain varmuuden siitä, että tämä on paniikkihäiriötä. Oli ihana saada oireille jokin selitys, mutta samalla ärsytti suunnattomasti lääkäreiden lääkemyönteinen asenne. Lääkkeitä en ottanut ja muuta apua oli harvoin saatavilla. Muutama ehdotti ottamaan selvää terapioista, mutta sen asian eteen en ole tähän ikään mennessä saanut tehtyä mitään. Ehkä tulee vielä se hetki…

Lukio alkoi mennä alamäkeä. Ahdistuin koulussa päivittäin ja jouduin poistumaan luokasta useita kertoja tunnissa. Poistuin kerran väkisin kokeesta, vaikka opettaja kielsi, kun pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Kokeeni meni hyväksytysti läpi kuitenkin. Sosiaalinen elämä oli aika nollissa. En pystynyt menemään Wanhojen tanssien jatkoille ravintolaan, koska pelkäsin syömistä ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta ja pahoinvointia. Douppasin itseni luontaistuotteilla ja vatsatautilääkkeillä siihen kuntoon, että sain istuttua muutaman tunnin ylioppilaskirjoituksissa ja kirjoitettua 6 ainetta. 

Lukion jälkeen suuntasin jatko-opiskelemaan ja oireet helpottuivat useammaksi vuodeksi. Opiskeluaika oli auvoisaa, oli ihana viettää aikaa ystävien kanssa ja käydä paikoissa, joissa vierailu ei aiemmin ollut mahdollista. Koin eläväni huoletonta aikaa, vailla suruja ja murheita. Koulussa opettajat kehuivat, miten hyvin pystyin toimimaan paniikkihäiriöstäni huolimatta. Eräs opettaja soitti jopa minulle kotiin kehuakseen miten hieno tyttö olin. 

Opiskellun viime metreillä alkoi kuitenkin paniikki lisääntyä ja yhä useammin huomasin stressaavani ja ahdistuvani ystävien tapaamisesta ja kotoa poistumisesta. Koulussa alkoi olla hankaluuksia, mutta sain viimeiset opinnot kahlattua läpi. Valmistuin melko hyvin arvosanoin ja valmistujaisjuhlissa pelkäsin vain, että alan voida pahoin tai pyörryn. Juhlat menivät kuitenkin ihan kelvollisesti. 

Muutettuani Tampereelle tein paljon ns. hanttihommia. Sijaisuuksia ja pätkätöitä kertyi ja niiden mukanaan tuoma taloudellinen turvattomuus ja eräänlainen elämän epävakaus alkoivat pian ahdistaa. Vain kotona oli hyvä olla, jopa kaupassa käymiseen täytyi psyykata itseään. Koin kauheita paineita selviytyä ja loin itselleni sitä mukaa uusia stressin aiheita. Viimeinen pisara oli, kun aloin pelätä omien vanhempieni ja isovanhempieni tapaamista niin, etten saanut öisin nukuttua. 

Lääkäri määräsi minulle lääkityksen paniikkihäiriöön. En koe, että lääke olisi suuresti auttanut minua, mutta ehkä en vain huomaa eroa. Olen muuten kehittynyt paljon kohtausten hallinnassa ja oireiden varhaisessa tunnistamisessa sekä ennaltaehkäisyssä. Lääkkeilläkin voi olla positiivinen vaikutus näihin asioihin. 

Aloitin syksyllä työt ja siitä sain uuden pelonaiheen. Jouduin välillä psyykkaamaan itseäni, jotta kykenin töihin, enkä soittanut pomolle, etten pysty tulemaan. Kynnys jäädä töistä pois paniikkihäiriön takia on aika korkea. Haluan hoitaa työni hyvin ja kunnialla. Töissä menee nykyisin paremmin, kun hommat ja ihmiset ovat tuttuja. silti edelleen tulee niitä päiviä, kun herään tuskaisena tietäen, että tästä päivästä ei tule hyvä päivä. Kohti parempaa aion silti pyrkiä, paniikeista huolimatta.