Pieni olento

Tänään kävin moikkaamassa ystävääni ja tämän pientä vauvaa, jonka siviilikummiksi minua on pyydetty. Olen aivan otettu asiasta! Minut, siis minut, on pyydetty kummiksi! En uskonut tämän tapahtuvan koskaan tai korkeintaan sitten, kun oma pikkusiskoni joskus hamassa tulevaisuudessa saa lapsia. Näin nyt kuitenkin kävi ja suostuin ilomielin tehtävään. Kai siihen kummiuteenkin oppii? 

Kummius on minulle uutta ja ihmeellistä ja siksi olenkin joutunut totaalisen hulluuden partaalle. Kiertelen kaupoissa vauvanvaate- ja -tarvikeosastoilla hypistellen erilaisia leluja ja vaatteita. ”Tämä vaate olisi varmasti hankala pukea ja riisua.” ”Tästä lelusta voisi irrota pieniä, vauvalle vaarallisia osia, vaikka toisin väitetään.” Olen siis jonkin riivauksen alaisena. 

Itselläni ei kokemusta vauvoista ole lainkaan. Kukaan sukulainen tai ystävä ei ole lisääntynyt sinä aikana, kun itse olen ollut sen ikäinen, että minusta olisi ollut vauvan suhteen hyötyä. En ole siis pidellyt lapsia, vaihtanut vaippoja, enkä ollut lapsenvahtina. Kun ensikerran sain kummitytön syliini, luulin hänen menevän rikki heti paikalla. 

Olen kuitenkin ilokseni saanut huomata, että moni muukin on ensimmäisen lapsensa tai lähipiirin vauvan suhteen paininut samojen ongelmien kanssa. En olekaan maailmankaikkeuden ainoa avuton nainen! Aion kehittyä vielä kummiuden arvoiseksi ja ehkä joskus tulevaisuudessa maailman parhaaksi äidiksi.