Satunnaista

Olen avannut blogini useaan kertaan viime päivinä. Alkanut kirjoittaa, pyyhkinyt kaiken pois. Tällä hetkellä ei vain ole fiilistä, inspiraatiota, eikä aina oikein voimiakaan kirjoittaa. Ensi viikko on viimeinen työviikko, jonka jälkeen alkaa työttömän kesä. Elokuussa on mahdollisuus palata samaan työpaikkaan ja niin todennäköisesti teen, jollei jostain tärppää nyt äkkiä jotain mahtavaa. Viimeiset viikot töissä ovat aina raakoja. Tänä vuonna en ole kiintynyt lapsiin samalla tavalla kuin aikaisempina vuosina. En niin syvästi, etteikö voisi päästää pienellä vaivalla irti. Nämä kymmenen kuukautta tuon porukan kanssa ovat tarjonneet niin lukemattomasti haasteita ja ongelmia, ettei pää ole meinannut kestää perässä. Ihan liian suuri aika päivästä menee torumiseen, kieltämiseen, varoittamiseen. Kun sen pitäisi mennä yhteisiin keskusteluihin, leikkeihin ja mukaviin puuhiin. Tänä lukuvuonna sellaiseen ei vain ole ollut aikaa eikä resursseja. 

Ensi syksy näyttää ehkä hieman valoisammalta. Ainakin meille ohjaajille ja 60 lapselle on jokin tila olemassa, paikka jonne mennä. Koko syksyä ei tarvitse viettää pihalla säässä kuin säässä. Vaikka tilat ovat auttamatta liian pienet, ja me kaikki mahdumme sisälle vain seisomalla vierivieressä, on sekin parempi kuin olla tyystin ilman. Ei enää opettajien luokkien lainailuja, paheksuvia katseita ja töykeitä kommentteja. Ei jatkuvaa kieltämistä: ”Älä koske, se ei ole meidän.”

Nyt nämä tulevat ”lomaviikot” täytyy käyttää siihen, että saa itsensä taas ehjäksi seuraavaa työrupeamaa varten. Siinä sitä on tavoitetta yhdelle naiselle.