Sunnuntain kipuilua Taysissa
Koitan nyt kirjoittaa jotain, vaikkei olo vielä kovin häävi olekaan. Olin eilen ensimmäistä kertaa sairaalassa sitten taaperoaikojen, jolloin minulle kuulemma oli jonkinlainen tajuttomuuskohtaus.
Koko hommahan lähti liikkeelle pe-la välisenä yönä, kun viime syksynäkin vaivannut alavatsakipu tuli takaisin. (Tarina syksyisestä luettavissa täällä!) Kärvistelin lauantaipäivän Mansen mörinöillä miehen kanssa kaivinkoneita katselemassa ja illan kotosalla uikuttaessa. Yö meni heikosti nukkuessa ja sunnuntaina ajattelin, että kipaisen kotikuntani päivystyksessä hakemassa sairauslomaa jo valmiiksi alkuviikkoa varten. Olo oli kohtuullinen, mahaa juili jonkin verran liikkeellä ollessa ja erityisesti kroppaa taivutellessa. Lähinnä menin terveyskeskuksen päivystykseen sitä varten, että saan ilmoitettua hyvissä ajoin pomolle, etten pääse maanantaina töihin.
Päivystyksessä ottivat virtsanäytteen, joka oli puhdas sekä pikaCRP:n. Jonotin ikuisuuden lääkärille, joka lopulta otti minut vastaan. Tulehdusarvot olivat koholla (103) sen verran, ettei asiaa voinut jättää sikseen. Lääkäri paineli mahaa ja kyseli taustatietoja ja ilmoitti, että minun on lähdettävä suoraan Taysiin ensiapuun. Siellä täytyisi suorittaa muutamia jatkotoimenpiteitä. Nappasin kamppeeni mukaan ja lähdin ajamaan sairaalaa kohti. Infosin samalla tilanteesta äidilleni ja miehelleni.
Taysissa ilmoittauduin ja istuin odottamaan hoitajalle pääsyä. Tapana on, että hoitaja tsekkaa alkuarvion, jonka jälkeen ohjataan eteenpäin tarvittaessa. Kun viimeeksi ensiapupolilla kävin, oksensi mieheni verta. Odotimme ikuisuuden hoitajalle pääsyä. Nyt ehdin hädintuskin istahtaa, kun hoitaja pyysi minut sisään. Taustakartoituksen ja lähiomaismuutosten jälkeen hoitaja kyseli kivun voimakkuutta asteikolla 1-10. Kipu oli tuolloin ehkä 5 luokkaa.
Siirryin toiselle käytävälle odottelemaan lääkäriä ja tällä kertaa en ehtinyt edes istahtaa, kun hoitaja haki minut jonkinlaiselle väliaikaiselle vuodepaikalle. Pöllämystyneenä maata retkotin vuoteella, kun hoitajat touhottivat ympärilläni verenpainetta mitaten. Verenpaineessa ei ollut moitittavaa. Hoitajien tehdessä lähtöä, kysyin: ”Jäänkö mie nyt tähä sänkyy hengailemaan”? Siihenhän sitä jäätiin. Kulutin aikaa puhelimen kanssa ja odottelin, että joku ehtii tulla ottamaan verikokeita.
Verhojen takana viereisissä loosseissa tehtiin kuolemaa. Oli kasvaimia, räjähtäneitä umpisuolia ja vanhusten rajuja oksenteluja. Itse istuskelin välillä sängyn reunalla jalkojani heilutellen ja kummastelin kaikkia sairaalavermeitä, joita ympärilläni oli. Verikokeen ottaja saapui ja kyselin vähän, mikä tilanteeni on ja mitä oikein tutkitaan. Hoitaja sanoi, että hakuammunnalla mennään ja verta otetaan nyt moneen tarkoitukseen. Varuilta selvittivät myös veriryhmäni, mikäli esim. leikkaushoitoa tarvittaisiin. Alkoi tulla nälkä ja vessahätä.
Makasin ikuisuudelta tuntuneen ajan pedissä, kuunnellen hoitajien toisilleen kertomia vitsejä. Monta kertaa heittivät läppää siitä, kunka täytyy katsoa, ettei vahingossa käytä likaisia, kertaalleen käytettyjä neuloja. Hymyilin itsekseni verhojen suojissa. Lääkäri tuli viimein painelemaan mahaani ja totesi, että todennäköisesti suolistossani on divertikuloosi. Kun suolisto joutuu venymään äärimmilleen ruokaa sulattaessa, saattaa suolen seinämään muodostua pieniä pusseja eli divertikkeleitä. Mikäli ruokasulaa jää jumiin tällaiseen pussiin, syntyy tulehdus eli divertikuloosi. Vaiva on todella yleinen vanhuksilla, mutta nuorilla erittäin harvinainen. Lääkäri ilmoitti, että vatsa voidaan kuvata tietokoneella, mikäli haluan olla täydellisen varma diagnoosista, mutta siitä aiheutuu säteilyä, josta voi olla elimistölleni liiallista rasitusta. Kuvauksesta luovuttiin.
Sain sairauslomaa kolme päivää, kahdet eri antibiootit ja kahdet kipulääkkeet sekä kehoituksen palata viipymättä ensiapuun, mikäli kipu yltyy sietämättömäksi tai kuume nousee korkeaksi. Näiden ohjeiden kanssa pääsin lähtemään kotia kohti. Nyt olen aloittanut antibioottihoidon, joka kestää kymmenen päivää. Lisäksi minulla on 200 kpl kipulääkkeitä. Luulen jääväni henkiin.
Kiitosta täytyy antaa kuitenkin Taysin ripeästä toiminnasta, vaivojeni todestaotosta (myös Pirkkalan päivystyksessä) sekä tarvittavista kokeista turhia kitsastelematta. Kaikki hoitajat ja lääkärit olivat ammattitaitoisia, suonet löytyivät silloin kun piti ja pientä huumoriakin oli havaittavissa. Olo oli turvallinen ja tuntui, että vaikka mikä tulisi, minua kyllä hoidettaisiin asiantuntevasti. Saatoin olla luottavaisin mielin.
Edessä on todennäköisesti jälleen paksusuolen tähystys, jotta nähdään onko siellä todellakin niitä divertikkeleitä ja jos on, kuinka paljon. Yleensä vaiva on uusiutuvaa sorttia, mutta tulehdukset paranevat antibiooteilla. Tarvittaessa tehdään leikkaus. Nyt hoidan tämän tulehduksen pois, nautin aurinkoisista päivistä ikkunalasien läpi ja katson olenko torstaina työkykyinen. Olo on ihan jees kaikesta huolimatta.