Ulkonäköni on minun!
Kuvassa olen minä, sellaisena jolta yleensä näytän. Kuva on otettu työpäivän jälkeen, kun kävelin ihan kivassa säässä kerrankin ruokakauppaan asti. Mielestäni näytän ihan normaalilta, ehkä hiukan ikäistäni nuoremmalta, mutten missään nimessä mitenkään rumalta.
Miksi tällainen aloitus? Blogiaihe juontaa juurensa eiliseen vierailuun isovanhempien luona. Katsoessamme hiihtokisoja viinerin ja kahvin äärellä isoäitini totesi, että minulla on rumat hiukset. Sanat eivät ehkä olleet ihan yks yhteen noin, mutta tuota hän joka tapauksessa tarkoitti. Minulle sopisi kuulemma paremmin letit tai hiukset korkealla ponihännällä. Auki niitä ei saisi pitää, sillä silloin näyttäisin ”vieläkin lihavammalta”. Puhuessani aikeistani värjätä hiuksiani hiukan vaaleammiksi, isoäitini kielsi ehdottomasti koskemasta hiusten väriin. Maantienharmaa oli juuri sopiva minulle, kun vain jostain saisin lisää naisellisuutta piirteisiini.
Totuushan oli, etten ollut meikannut mummolan sohvalle lähtiessäni, enkä juurikaan meikkaa muutenkaan. Vielä vuosi sitten, en meikannut lainkaan, kun innostus koko hommaan alkoi vasta viime keväänä. Hiukset olivat olleet pesemättä jo pari päivää, mutta ajattelin, että kuivashampoolla mentäisi vielä yksi vierailu omien läheisten luokse, ennen illan peseytymishetkeä. En kuitenkaan ollut aikeissa mennä mihinkään sen kummempaan paikkaan.
Vastusteluistani huolimatta isoäitini alkoi näpertää päähäni lettejä, jotta näyttäisin edes vähän paremmalta. Hammasta purren annoin hänen tehdä luomuksensa valmiiksi ja voin sanoa, ettei se lopputulos hivellyt kenenkään silmää, vähiten omaani. Pahoitin kyllä mieleni ulkonäköni kommentoinnista, vaikka muuten koen kestäväni melko hyvin kritiikkiä. Ulkonäkö on aina ollut jotenkin minulle arka aihe ja sitä on myös useissa parisuhteissani kommentoitu väheksyvään sävyyn.
Mietinkin tätä blogipostausta kirjoittaessani, että kenellä on oikeus kommentoida toisen ulkonäköä? Kokevatko etenkin vanhemmat ihmiset oikeudekseen sanoa mitä sylki suuhun tuo? Paljon nimittäin kuulee etenkin vanhempien naisten puhuvan muista ihmisistä pahaa, kommentoivan toisten vaatteita, ulkonäköä tai painoa. Ymmärrän sen, että monelle vanhan kansan edustajalle esimerkiksi se, että nuori tyttö on ”riskissä kunnossa” on ennemminkin hyve, kuin suoranaista painosta kuittailua.
Onko se keneltäkään pois, jos haluan pitää hiukseni auki, vailla minkäänlaisia hiustenlaittoon liittyviä toimia? Ketä haittaa se, etten työssäni lasten parissa käytä meikkiä ja pukeudunkin lähinnä mukavuus edellä? Ainakaan lapset eivät ole valittaneet… Samalla tavoin kun on kyse ihmisen painosta, voi taustalla piillä sairauksia, kuten ahmimishäiriötä tai anoreksiaa. Voiko ajattelemattomilla kommenteilla saada aikaan paljon pahaa? Kenellä ylipäätään on varaa puhua toisten ulkonäöstä, kun nykypäivän kauneusihanteet ovat karanneet käsistä?
Minä ainakin aion pysyä uskollisena itselleni ja omalle tyylilleni. Pukeudun tilanteiden vaatimalla tavalla esimerkiksi juhlatilaisuuksissa, mutten käy pokkuroimaan jokaisen kritisoijan pillin mukaan. Kaikki meikkaaminen, kuntoilu, tatuoinnit ja vaatevalinnat lähtevät minusta itsestäni ja omasta halustani toimia tietyllä tavalla. Paheksujat paheksukoon hiljaa oman päänsä sisällä.