Valoa tunnelin päässä?

Meillä on ollut vaikea syksy kolmen hengen työyhteisössämme. Välit uuteen työntekijään ovat tulehtuneet ja me ”vanhat” työntekijät olemme päässeet uupumaan pahemman kerran vastuun kaatuessa niskaan. Tilanne oli äitynyt jo niin pahaksi, että tarvitsimme ulkopuolista apua selvittääksemme välejämme. Palaverit on pidetty ja nyt kaikki kaunat täytyisi pystyä lakaisemaan maton alle ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Vanha ja rakas työtoverini ei vain taida tähän pystyä. 

Olen elämäni parhaassa työpaikassa, viime vuosi oli täydellinen kaikin puolin. Jaksoin hyvin, nautin työstäni ja olimme työtiimin kanssa tiivis porukka. Tämä syksy on ollut yhtä painajaista. Motivaatio on hiipunut, töihin ei olekaan enää kiva mennä. Menetän mentorini, tukihenkilöni, joka luultavasti irtisanoutuu paineen alla. Olen itkenyt ja koittanut estää asioiden etenemisen, sulkea silmät ja unohtaa kaiken tämän tuskan, jota työ tällä hetkellä minulle aiheuttaa.

Teimme sovun uuden työntekijän kanssa. Molemmat lupasivat luottaa toisiinsa ja opetella uudet tavat toimia. Lapset ja heidän turvallisuutensa ovat tärkeimpiä. Ehkä huonosta alusta huolimatta opimme sietämään toisiamme.

(kuva: Aamulehti)