Joulukalenterit – aina niissäkin on jotain vikaa.
Taustatarinana kerrottakoon, että olen koko viikon (ja edellisen, ja sitä edellisen) kokenut auttamatonta joulukalenterivalinnan tuskaa, ja ajattelin verisillä yksityiskohdilla mässäillen kirjoittaa noista psyykeelleni läpitunkevan raskaista kokemuksistani. Kunnes muistin, että kas, olen tehnyt sen jo, tasan kaksi vuotta aiemmin, tosin ah-niin-rakkaasta-lapsuustraumanäkökulmasta. Olkaa hyvä, tämä on vintagea.:
Se on joulukuun, eli vuoden virallisen ahneuskuun, ensimmäinen päivä. Tänään on (tai henkilön hätäisyysasteesta riippuen ”oli”) aika avata jokaisen aikuisen pakkohankinnan, eli joulukalenterin, ensimmäinen luukku. Tai kaikki luukut, niillä onnellisilla, joilla on hyvällä suklaalla täytetty hifistelykalenteri eikä lähes yhtään itsekuria tai selkärankaa (check!). Aikuisuuden riemuja, tämäkin. Ite puin -blogi avaa kuitenkin tämän kuun vierailemalla tiitin lapsuudenajan synkeissä joulukalenteritraumoissa. Kyllä, joulukalenteritraumoissa. Never forgive, never forget, ystäväiseni.
pahat puolalaiset suklaat
”Nyt entistä vähemmän asbestipitoisena!”. Tämä on todennäköisesti vielä lahjakalenteri joltain todella iäkkäältä sukulaiselta, joka unohti katsoa kalenterin parasta ennen -päivämäärän (mitäs nyt pari vuotta sinne tänne, ja ddr:stähän ne parhaat suklaat tulivatkin) mutta ironisesti muistaa silmä kovana valvoa, että kaikki luukut on avattu, kun tulee visiitille.
terveyskalenterit
Ooh. Rusina. Tai jotain etäisesti puunmakuista, missä on ”täysjyvää”. Koska vanhempasi katsoivat, että on epäterveellistä syödä n. 3 grammaa suklaata päivittäin yhtenä kuukautena vuodesta, voit vain innolla arvailla mitä superterveellisiä hyvyyksiä saatkaan heiltä joululahjaksi. Ehkä omenan? Niinpä, minäkin toivoin, että seuraavasta luukusta olisi tullut sinko.
tunnistamattomat lelut
Nämä on oletettavasti tehty siitä kalenterisuklaan ylijäämäasbestista. Luukuista paljastuvat minikokoiset figuriinit eivät muistuta mitään tunnettua, tiedettyä tai kuviteltua asiaa, esinettä tai ihmistä. Tulkaas kaikki katsomaan, kun pikku-tiiti leikkii kalenterileluillaan. Onneksi olin hyvä teeskentelemään itkua. Pienten lelujen plussapuolena mainittakoon myös ns. merkkariefekti, eli välitön tukehtumisvaikutus, jos ne tuotiin kolmen metrin säteelle kenestäkään alle viisivuotiaasta.
hei, tein sen itse -kalenterit
Give me a break, ala-asteella ei kuulukaan osata arvostaa herkkien aikuiskättesi työtä (ei aikuisenakaan, mutta silloin osataan feikata). Jos sitä ei ole tehnyt monikansallinen lelu- tai karkkitehdas, eikä sitä ole mainostettu piirrettyjen välissä (parhaimpia tuotesijoittelulla niiden aikana), se ei ole hyvä. Ei. Usko nyt. Se. Ei. Ole. Hyvä. Pidä käpylehmäsi ja kanavaompeleesi ihan omana tietonasi siellä hippien käsityöpiirissäsi ja anna mulle karkkia. Nyt.
tylsät ja/tai opettavaiset kuvat
No voi että, kuva. Miten hauskaa. Melkein yhtä hauskaa kuin Kylli-täti. Tai astuminen teräsnaulaan (hassua sinänsä, kylli-tädin astuminen teräsnaulaan taas olisi ollut huvittavaa). Lisätään tähän vielä joku moraalinen maailmaarakastava opetus (miel. raamatullinen) ja pikkulapsen joulunodotuksen täyttymys on taattu. Tai sitten joka kuvassa voi olla se sama tonttulakkipäinen olkitukkainen Hitler jugend -pikkupoika laskemassa kelkalla käsittämättömän debiilisti nauraen (olettettavasti herrarodun julmuuksille). Get with the times, lapset tarvitsevat vähintään erikoisefektejä. Ja lasereita ja mutantteja. Aina lasereita ja mutantteja.
Erityismaininta kirkassilmäisen pikkulapsen joulunodotuksen pilaamisesta pitää vielä antaa kalenterivalmistajille, joiden kalenterien luukut joko eivät aukea, aukeavat osittain tai aukeavat itsestään. Tyypit, sen kalenterin ainoa tarkoitusperä on tarjota avautuva luukku joka päivä, miten hemmetissä te saitte senkin pilattua?
Onneksi olen sentään kasvanut ihmisenä huomattavasti noista ajoista. ja mulla on nykyään enemmän karkkia.
Näin kaksi vuotta viisaamp myöhemmin, tahdon edelleen karkkia kalentereistani. Karkkia ja räjähdyksiä.