Asioita, joita opin katsomalla Suurinta pudottajaa

Painonpudotus-tositeevee, ei-niin-salainen rakkauteni. Jätskinsyöntiin yhdistettynä, etenkin. Erityisesti pidän sarjan amerikkalaisesta versiosta, jonka täydellinen kaikenkattava ylidramatisointi on mennyt kauas ohi perinteisen shape your lazy butt up -genren jo valmiin wtf-asteen ja siirtänyt painonpudotus- ja kuntoiluohjelman viihdyttävyyden ihan uudelle ulottuvuudelle. Sarjasta olen oppinut mm. seuraavaa:

• Painonpudotus itkettää. Ylipainokin itkettää. Vähemmän syöminen itkettää. Urheileminen itkettää. Punnitseminen itkettää. Ainoa paikka, jossa ei itketä, ovat ennen kuvat, joissa syödään Snickersiä tai all-you-can-eat taco-buffetissa. Pistää miettimään.
• Ylipaino ja huonosti syöminen johtuvat aina traumoista. Aina kun mielesi tekee lakua ja jäätelöä, luultavasti siis joko äitisi ei rakastanut sinua tarpeeksi, et ole päässyt yli lemmikkimarsusi karkaamisesta tai 6-vuotissynttäriesi onginnassa oli nolon huonot palkinnot. Ei haittaa itkeä.
• Sen sijaan, että kyse olisi ylipainosta ja sen poistamisesta energiaepätasapainon avulla, kyse onkin henkisestä matkasta ja uskosta itseensä. Mitä pidempi matka, sen suurempi itku.
• On ihan normaalia iloita pitkällisesti itkien esim. siitä voitosta ihmiskunnalle, että henkilö pystyy tasahyppäämään kynnyksenkorkuiselle korokkeelle. Tähän yli-inhimilliseen suoritukseen ovat luonnollisesti pelanneet osansa myös ainakin Jeesus ja karma. Sanoinko jo, että itke vuolaasti muistelumontaasin pyöriessä.
• Ja se tärkein oppi: Älä koskaan KOSKAAN juokse pyöräilysortseissa hidastetussa tv-kuvassa. Koskaan. Jostain syystä tässä kohtaa, jossa näkyvää syytä olisi, kukaan ei yleensä itke.

Joskus yön pimeinä tunteina mainostauoilla mietin, miltä kehitysmaiden nälkiintyneistä lapsista tuntuisi katsoa tätä sarjaa. Ja syytän välittömässä syyllisyydentunnossani ylitaitavaa globaalia viihdeteollisuutta juoniköyhän sarjan koukuttavuudesta.