Vuoden luontokuvaaja

Kuten blogiani seuranneet tietänevät, valokuvaus ei ole ihan siellä korkeimmilla palkintosijoilla asioita-joita-osaan -listalla. Tämä kyvyttömyys pääsee aivan uusiin ulottuvuuksiin lomareissuilla, joissa pyrin suoriutumaan yhteiskunnan asettamista epäreiluista paineista dokumentoimalla ympäristöäni kuvallisesti.

Eläintarhat ovat malliesimerkki tästä. Minulla on taianomainen kyky kuvata joko liikkuvia elikoita epämääräisenä mössönä, tai sitten niitä muutamaa paikallaan pysyttelevää, jotka juuri kuvanottohetkellä joko tekevät tarpeitaan tai suorittavat mitä ilmeisimmin jotain mielikuvituksekkaita seksuaalisia harjoitteita. Yksin tai ryhmässä.

Jos eläin on kerrankin paikoillaan ilman välittömiä taka-ajatuksia, se todennäköisesti juuri ennen sulkijan räpsähdystä vähintäänkin kääntää takapuolensa minuun ja lopputuloksena saan selitellä ihmisille, miksi minulla on outo tapa kuvata lähes pelkästään eläinten peräpuolia. Olisi varmaan helpompaa, jos oikeasti olisi joku sellainen fetissi. Tässäpä muutama todisteenomainen näyte Kööpenhaminan eläintarhasta.

Pienellä rajauksella tästäkin kuvasta saisi varmasti salonkikelpoisemman

Hhhei, beibe, puhu vaan tunteistasi, huomaamattomasti tsekkaan peräosastosi tässä -pingviini oli minulle uusi laji

Tässä kohtaa taisin hämmästellä ääneen ”Kiva, kun tapiiri on ihan paikoillaan, tulee kerrankin hyvä kuva”. Karu totuus selvisi vasta itse kuvasta.

No niin mangustit. Lopettakaa. Lopettakaa heti.

Kas, sehän on kirahvin perä.

Se oli niin lähellä. Niin lähellä. Ihan perätön kuva. Minä tiedän missä asut, sinä vasemmanpuoleinen seepra!

Tasa-arvon vuoksi myös lintujen peräosastoa

Niin. Tiivistäen, onnistun näköjään ottamaan puolisäällisiä kuvia vain silloin, kun:

Kohteet ovat täysin liikkumattomia. Voi krokotiilit, mikseivät useammat eläimet ole niinkuin te?

Ne on upotettu kärsää/nenää/turpaa/misc. sierainosastoa myöten veteen.

Kyseessä ei ole eläin ollenkaan, vaan eloton asia. Learning is fun.