Hyvänmielenblogihypoteesi
Nyt on ilmeisesti hyvän mielen viikko täällä Lilyssä. Se tarkoittaa ilmaisen kaman jakamisen lisäksi sitä, että blogeissa jaetaan hyvää tarkoittavia neuvoja onnellisuuden edistämiseen. Kuten että ajattelepa kuule kivoja asioita ja tee juttuja, joista tykkäät. Mikä on sinänsä tosi kiva, koska yleensähän ajattelen ydinsotaa ja keskitysleirejä samalla kun raavin silmämuniani ruostuneilla teräsnauloilla.
Jostain syystä jäin pohtimaan yleistä hyvänmielenedistysliikettä, blogeissa, naistenlehdissä, yleensä nyt missä vaan, paitsi henkilötasolla. Hyväähän se tarkoittaa, tietenkin, mutta tuntuukohan se kenestäkään muusta …noh… vähän ilmeiseltä? Tai siis, kuka teistä tunnustaa, että elämässänne on niin kurjaa, että tarvitsette ihan täysin vierailta ihmisiltä vinkkejä iloisuuteen ja onneen? Tokihan satunnaisia kriisejä ja pahoja paikkoja sattuu, mutta eihän se ole vallitseva tila. Ja sitten jos onkin, ei kai siihen kuurankukkaset ja sateenkaaret auta? Ei minulle ainakaan.
Ehkä ihmettelyni johtuu siitä, että minä en juurikaan tunne ihmisiä, jotka eivät pyri tekemään elämässään asioita, joista pitävät, noin suurinpiirtein ja pääosin. Aina ei voi, eikä pysty, ja senkin tuo sama suurin osa tajuaa vaipumatta keskivahvaan masennukseen. Toisaalta, jos joku lohduttomasti, ilman sarkasmin pilkettäkään, itkee menneisyydessä kohtaamiaan vääryyksiä tai muita asioita, jotka ovat oman vaikutuskentän ulkopuolella, taidan yleensä ennemmin sanoa ”Lopeta se turha kitinä, saatana.” kuin ”Katso, miten kauniisti vessapaperi laskeutuu pönttöön. Siinä sulle arjen ihanuutta.”. Toivoisin, että näin tehtäisiin minunkin kohdallani. Vähän tyyliin ”Ymmärrän, että tarkoitat hyvää noilla lumitähtiaskarteluvinkeilläsi, mutta kun meillä on tässä tämä ebola-pandemia, niin en nyt oikein kerkeäisi. Ja sitäpaitsi tarvitsemme kaiken irtopaperin verimöykkyisten pisaratartuntayskösten torjunaan ja lopuilla pitää eristää tämän asuttamamme hökkelikylän ikkunat.”
Sen lisäksi vähän vähemmän mielenkiintoisesti jäin pohtimaan omaa blogiani ja teitä enemmän tai vähemmän satunnaisia lukijoita. Ajatteleeko joku, että minua järjettömästi ottaa päästä vaikka se, että ulkona on lunta tai kaupassa ruuhkaa? Tai onko olemassa sellaisia ihmisiä, joita tuollainen oikeasti ja merkitsevästi häiritsee, ja ovatko siis juuri he hyvänmielenblogien kohderyhmä? On varmaan olemassa, ja ehkä tosiaan juuri heille siihen auttavat vitriinin päälle esteettisesti asetellut leikkokukkaset. Se heille sallittakoon, toki, mutta olen silti tyytyväinen siihenkin, että he ovat yleensä varsin kaukana minusta.
Tavallaan oma asenteeni johtuu varmasti geeneissä perimästäni pahimmanlaatuisesta varsinaissuomalaisesta nöyristelymentaliteetista. Rumat ne vaatteilla koreilee, ja masentuneet lukuisilla ilonaiheillaan. Kellä onni on se onnen kätkeköön, muut pitäköön siitä blogia. Noin niinkuin esimerkiksi. Suomalaiskörtille hooray for everything -mentaliteetti on vieras ja päälleliimatun oloinen. Ei onnellisuudessa ole ilmoitusvelvollisuutta, eikä se lisäänny jos huudan kovempaa.
Toisaalta, musta itsestä tuntuisi tosi kummalta päivästä toiseen neuvoa vieraille ihmisille, että miten heidän elämästään minun nähdäkseni tulisi kokolailla onnellisempaa. Vaikka mun oma elämä on mun omasta mielestä hyvä ja hetkittäin ihan tosi ässä, ei se tarkoita, että se kenenkään muun mielestä olisi sitä.
Itsehän hahmotan asian näin: mulla on helppo elämä ja perusonnellinen luonne. En masennu, en lannistu, enkä muutenkaan synkeile. Pienet vittumaiset asiat yleensä vain naurattavat entistä enemmän. Minulla on ihan hirmuinen etuoikeus debiilisti hihittää myös vastoinkäymisille ja pienille tyhmille asioille, koska tiedän, ettei niillä loppujen lopuksi ole merkitystä eikä elämästä jaeta tyylipisteitä. Sen lisäksi siis, että voin tahtoessani hakea sitä arjen kauneutta ja ihanuutta vaikka vessanpöntöstä ja coriolis-ilmiöstä.